Angst angst

En viitsi edes selitellä, miksi en ole koko heinäkuun aikana saanut tänne aikaiseksi yhtäkään postausta. Luulisi, että kesä olisi helpompaa aikaa, mutta valitettavasti ongelmat eivät katoa mihinkään, ne vaan muuttavat muotoa.

Olen lomaillut isäni luona lähes koko kesän lähinnä seurankaipuussa, osittain rahapulassa sekä sitä yksinkertaisesta syystä, että kotiseudullani on ollut paljon kaikenlaisia juhlia. Kuvittelin, että lapsuudenkodissa olisi helpompi olla kuin täällä yksinäisessä betonihelvetissä, mutta en enää menisi vannomaan. Ensinnäkin: lapsuudenkotini on poissa ja vanhempani ovat keksittyneet riitelyyn. Toseksi: kotona ei koskaan ole ketään, eikä minulal ole juurikaan ystäviä jäljellä vanhoissa maisemissa. Olisi siellä, olet vaan niin laiska paska, ettet jaksa pitää yhteyttä kehenkään. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen siis viimeisen kuukauden möllöttänyt omissa oloissani tekemättä oikeastaan mitään - oi mikä flashback teinivuosiin!

Nyt olen palannut hetkeksi kerrostaloasuntooni ja ahdistus kaatui päälleni jo ensimmäisinä päivinä: itkukohtaukset kauppalaskujen takia, yksinäisyys, kykenemättömyys hoitaa mitään arkiaskareita... En tiedä, mitä lumerauhoittavia se puoskari minulle määräsi, mutta ei näistä ainakaan mitään iloa ole. Taidan vaihtaa viiniin.

En jaksa enää krijoittaa. Missään ei ole hyvä olla.

Epäelämää

Elämä päiväsairaalassa saa minut äärimmäisen turhautuneeksi: siellä ei tapahdu mitään. Tarkoitan todella ei yhtikäs mitään. En pysty ymmärtämään, mitä hyötyä siitä on minulle, että tuhlaan päiväni siinä laitoksessa. Kerran olen pelaillut jotain muiden kanssa, näinkin tapahtui tavallista innokkaamman ohjaajan aloitteesta - tämä ohjaaja oli jopa paikalla, mikä on harvinaista, kun ohjattua toimintaa ei ole (eli suurimman osan päivästä). Muuten luen kirjaani, muut puuhaavat omiaan: joku lukee myös, toinen kutoo, joku koittaa nukkua... Kaikki ovat niin passiivisia, ettei minua edes kiinnosta koittaa saada hiehin jotain yhteyttä. En pelkää muita ihmisiä, en vain kiinnostu heistä kovin helposti ja päivä toisensa jälkeen romaani vie voiton väkinäisistä ihmiskontakteista. Juuri näitä ihmiskontakteja pidetään päiväsairaalan tärkeimpänä antina, mutta tämäkin on kyseenalaista, kun koiranikin on huomattavasti seurallisempi kun nämä päiväsairaalan tyypit yhteensä! Huomenna hoitoneuvottelussa kyseenalaista kyllä koko laitoksessa jatkamiseni, tuntuu että saan moisesta hoidon puutteen peittelystä vain harmaita hiuksia.

Anteeksi avautumiseni, nyt tuntuu vähän paremmalta, kun sain purettua päivien aikana kerääntyneitä höyryjä. Ketä sinun horinasi muka kiinnostavat?

Viikonloppu oli ihan mukava, sain viettää laatuaikaa poikkiksen kanssa. Sinänsä tämä on harvinaista herkkua, koska usein viikonlopuille kasautuu paljon paineita, mikä usein johtaa väsyneeseen riitelyyn. Myönnän myös olevani jonkin verran mustasukkainen pikkikseni ajasta, sillä koko viikkoni keskittyy etenkin tällä hetkellä poikkiksen lomien odotteluun ja tämän potentiaalisesti yhteisen ajan jakaminen muiden kanssa turhauttaa. Tiedän tunteen olevan epäreilu, mutta toisaalta myös inhimillinen - tottakai toisen kanssa haluaisi olla mahdollisimman paljon, kun suurin osa ajasta menee ikävöidessä. Toisinaan tunnen itseni jopa hylätyksi, kun poikkikseni haluaa nähdä muita - taas epäreilu ja lapsellinen suhtautuminen omalta osaltani, mutta minkäs teet. Ei kukaan väittänytkään, että armeija-aika olisi helppoa parisuhteelle. Sanottakoon vielä, ettei armeijakaan kyllä asiaa helpota muuttamalla aikatauluja jatkuvasti, eikä kykene kertomaan siitä ajoissa. MUR.

Nyt kun minulla todellakin on liikaa aikaa ajatella (mikä on epäterveellistä), olen havainnut kykenemättömyyteni päätöksentekoon pienissäkin asioissa. Esimerkiksi kysyttäessä lempiväriäni, en osaa sanoa mitään varmaa - toisena hetkenä se voi olla musta, toisena vihreä, toisena punainen ja niin edelleen. Vielä pari vuotta sitten osasin vastata tuollaiseen kysymykseen, mutta reilu vuosi sitten mielessäni alkoi kasvaa ajatus, että vaaleanpunainen - ennen inhoamani väri - onkin ihana. Samalla aloin tehdä asioita, jotka sotivat jopa omaa minäkäsitystäni vastaan: muutuin tyttömäisemmäksi, ehkä pinnallisemmaksi ja kiinnostuin ylen määrin ulkonäöstäni. Joku voisi sanoa, että ihminen muuttuu vanhetessaan, mutta minusta ei tunnu, että persoonani kehittyisi mihinkään. Ei, se "vanha minä" on edelleen korvieni välissä ja nostaa päätään aina sopivalla (tai epäsopivalla) hetkellä. Tuntuu kuin päähäni olisi muuttanut joku toinen ja se toi kämppikset mukanaan. Voitte vain kuvitella, mikä sota päässäni on ruokakaupassa! Yksi sanoo, että osta halpaa, yksi sanoo terveellistä, yksi haluaa heittää elämän risaiseksi ja yksi haluaa vain hetkellistä helpotusta pahaan oloon hyvästä ruuasta.
Ja sitten ihmetellään, miksi olen aina niin väsynyt.

Olet vain yksi nukeista

Hirveä kamala päivä. Olen paennut ahdistuksissani pahaa maailmaa peiton alle, mistä uskaltauduin pois vasta hetki sitten. Tämä on näitä päivä, jolloin kaikki tuntuu ylivoimaiselta - syöminen, pukeminen, hampaiden pesu... Velloin yön painajaisteni keskellä, joita kannan nyt mukanani loppupäivän.

Tällaisina hetkinä en todellakaan tunne olevani Vahva ja Itsenäinen Aikuinen, pikemminki säälittävä kakara.

Blogini on pitänyt hiljaiseloa jonkin aikaa ja olen siitä vilpittömästi pahoillani. Sairastin keuhkokuumeen mukavasti heti kesän alussa, enkä osannut lainkaan ennakoida, kuinka pahasti se uuvuttaisi minut. Vieläkin pelkkä korttelin ympäri käveleminen muistuttaa maratoonia, sillä ruumiini tuntuu lyijynraskaalta ja jokainen askel taistelulta. Olen kuitenkin todella onnellinen, ttä hitaasta päivitystahdista ja itsesäälissä kierimisestä huolimatta blogilleni on kertynyt jo kourallinen lukijoita! Iso kiitos teille, jotka jaksavat kiinnostua marinoistani, piristätte päivääni.♥

Aloitin päiväsairaalassa hiljattain. Pakko myöntää, että suhtaudun koko paikkaan vähintäänkin skeptisesti. Ideana siellä olisi tarjota tukea ryhmissä, yksilökeskusteluja on vain ehkä kerran viikossa. Valitettavasti olen kuitenkin saanut sellaisen kuvan, että lähes kaikilla muilla siellä on jonkin asteinen sosiaalisten tilanteiden pelko - koita sitten keskustella siinä! Ihmisten kanssa toimiminen ei ole minulekaan helppoa, mutta eri syistä. Ongelmani ei ole ihmisten pelko, paremminkin kyllästyminen kanssaeläjiin. Suurimpana osana päivistä en vain yksinkertaisesti jaksa muita, he turhauttavat ja ärsyttävät minua ja saatan räjähdellä ihan typeristä pikkuasioista. Jos tuolla päiväsairaalassa taas alkaa purkamaan tuntojaan, sieltä potkaistaan pois! Sinänsä ihan ymmärrettävää, koska monilla siellä on takana raskaita kokemuksia koulukiusaamisesta, mutta en sitten tiedä auttaako omaa paranemistani se, että tunnen itseni potentiaaliseksi kiusaajaksi näiden hiiri-ihmisten keskellä?

Ainoa ongelma ei ole se, ettei keskustelusta tule mitään (onneksi minulla ona ina kirja mukana), vaan se, että pelkään koko ajan muiden menevän rikki, aivan kuin olisivat lasia. Huoleni muista on valtava ja yliempaattinen persoonani tuntee todellista tuskaa katsoessaan muiden pahaa oloa. Haluaisin niin kovasti auttaa heitä, vakuuttaa että kyllä se siitä, mutta näin työnnän kaikki omat asiani syrjään.

Olen aina ollut parempi huolehtimaan muista kuin itsestäni. En ole ihan varma, onko ryhmämuotoinen avohoito se minun juttuni. Mielipiteitä? Kokemuksia? Tunnen itseni äärettömän turhautuneeksi, mikä yleensä tekee minusta hieman ilkeän. Olen ikäni elänyt todella vahvojen ihmisten ympäröimänä, joiden kanssa vittuilu on alituista, joten pudotus päiväsairaalan todellisuuteen on aikamoinen. Ehkä tästä olisi enemmän hyötyä, jos olisin oman tasoitseni ihmisten seurassa? Sellaisten, joille uskaltaa puhua ja jotka eivät herätä hoivaviettiäni.

Onko kukaan katsonut Dollhousea? Tunnen itseni aivan sellaiseksi nukeksi tuolla.

Pinnallisuus silloin tällöin on ihan ok

Tiedän ulkonäköni olevan minulle jonkin asteinen pakkomielle. Päiväsairaalan arviointihaastattelussa sanoivat, että minulla olisi vääristynyt käsitys itsestäni. Tuon mäkin olisin osannut kertoa, ääliöt. Tämä lähti siitä, kun myönsin, että uskon olevani liian pyöreä (olen siis normaalipainoisen alarajoilla). Itseinhhoni on kuitenkin juurtunut vahvaksi osaksi luonnettani, osaksi persoonaani. Miksi näin? Antakaas kun kerron omia fiiliksiäni... Antakaas kun harakanpersenaamainen ihrakasa avautuu...

Olin iloinen lapsi, energinen, mielikuvitusrikas ja vaikka viihdyin myös yksinäni, minulla oli koulussa ja harrastuksissa paljon kavereita. En ajatellut ulkonäköäni hiusteni pituutta enemäpää, miksi olisi pitänytkään? Eivät ulkonäköpaineet ja kauneusihanteet kuuluu lapsuuteen, etenkin kun minä olin aina halunnut olla poika ja inhosin "tyttöjen leikkejä".

Murrosikäni alkoi suhteellisen nuorena, jo 11-vuotiaana. Tulin harmillisen tietoiseksi itsestäni ja sulkeuduin ehkä hieman. Liikuin rauhallisessa porukassa, en käynyt diskoissa tai muissa vastaavissa tapahtumissa. Uskoin vakaasti olevani lihava (en ollut) ja käytin suurimmaksi osaksi poikien reisitaskuhousuja (peittääkseni muka isot reiteni), äitini liian isoja vaatteita, enkä muutenkaan välittänyt vaatteista tai meikeistä.

Yläasteella aloin pukeutua massan mukaisesti, mutta lukuunottamatta muutamaa sekoilua yhdeksännellä, en juuri liikkunut kylillä viikonloppuisin. En siis ollut mitenkään "suosittu", minulla ei ollut ns. poikaystävää, eikä siis mitään ihanaa teinirakkaustarinaa. Uskoin sosiaalisen elämäni - eli sen puutteen - johtuvan siitä, että olen ruma. Sulkeuduin entistä enemmän omiin maailmoihin, missä kaikki oli kaunista ja hyvää.

Vasta lukiossa kiinnostuin muodista ja kauneudenhoidosta, mutta oma ulkonäköni ällötti edelleen. Kompensoin sitä pukeutumalla mustaan ja käyttämällä paljon koruja - en kehdannut pukeutua muotivaatteisiin, vaikka niistä olisin pitänytkin, koska en uskonut olevani riittävän hyvännäköinen kantamaan niitä. Aloin seurustella nykyisen kihlattuni, tulevan aviomieheni kanssa lukion lopussa. Seurustelun myötä kiinnostuin entistä enemmän ulkonäöstäni, koska halusin näyttää hyvältä kultani rinnalla. Pahat kielet kylällä (ihania nämä pienet paikkakunnat!) veisasivat, etten ollut tarpeeksi kaunis, enkä siis lainkaan poikaystäväni arvoinen. Tiedän, että tällä haukkumsiella ei todellisuudessa ollut mitään tekemistä ulkomuotoni kanssa, mutta se osui lujaa jo ennestään heikkoon itsetuntoon. Laihduin rajusti aina alipainoiseksi asti, mutta aikojen parantuessa myös painoni palasi terveemmäksi. Paineet kuitenkin jäivät.

Poikkikseni on auttanut minua rakentamaan itsetuntoani uudelleen. Hän jopa marssitti minut joskus alusvaatteisillani peilin eteen ja kävi koko kroppani läpi näyttäen, mitä kaikkea kaunista siinä on. Hän kehuu minua jatkuvasti ja uskon hänen todella tarkoittavan sitä. Aika ajoin uskon jopa itsekin olevani ihan siedettävän näköinen. Nyt yli kaksikymppisenä uskallan pukeutua juuri niin kuin haluan, enkä kätke itseäni mustaan tai isoihin vaatteisiin tai liikaan kajaaliin - uskallan siis olla myös naisellinen. Tietysti minulla on valtava määrä tyhmärumaläski-päiviä, jollain suostun hädin tuskin poistumaan kämpästäni ulkoiluttamaan koiraa, mutta edes silloin tällöin tunnen kelpaavani maailmalle.

Olen kuitenkin ryhtynyt toimenpiteisiin inhoamaani ulkomuotoa vastaan. Nyt vasta tajusin, ettei peilikuvaansa tarvitse taistelutta tyytyä. Voin laittaa unelmoimani hiustenpidennykset, käyttää korkokenkiä, lenkkeillä kiinteyttääkseni reisiäni, vaihtaa suklaapatukat hedelmiin, käydä solariumissa, ostaa laadukkaampia meikkejä... ja kaikki tämä on ihan ok, eikä mitään "ihmisten huijaamista". Ostin juuri kunnollisen (ja sikakalliin) suoristusraudan, johon olin säästänyt, enkä mitään markettien takuun päättymiseen asti kestäviä kräpsärautoja. Ja tiedättekö mitä? Tuntuu hemmetin hyvältä! Haaveilen myös hampaiden valkaisusta, mutta kyse on sen verran tyyriistä toimenpiteestä, että se saa odottaa parempia taloudellisia aikoja. Kompensoin tässä menetettyjä aikoja.

Kaiken tämän hössötyksen ja vaivannäön jälkeen oloni tuntuu kuitenkin paremmalta, joten koen sen olevan kaiken arvoista. Inhoan kyllä edelleen sovituskoppien +10kg-peilejä, ruokavammailen, oksentelen epäterveellisen ruuan, vietän suuren osan päivistäni lökävaatteissa, pakoilen läskivaatteisiini, nolostun julkisilla uimarannoilla bikineissä, harrastan liikuntaan suureksi osaksi sen takia, että haluan olla timmimpi... Tunnen usein ulkona liikkuessani suoranaista häpeää, koska uskon pilaavani maiseman. Mokomakin tynnyri.

Mutta, baby steps... :)

Muuten on mennyt ihan ok. Aloitan päiväsairaalassa parin viikon päästä (jänskää!). Hieman hermostuttaa se jatkuva sosiaalisoituminen sekä näkemäni porukka siellä. Varmasti mukavia ihmisiä, mutta ensivaikutelmani oli "pitääkö tuoda oma nyrkkirauta vai saako sen talon puolesta?". Toivottavasti koko paikka ei ole vain pelkkää turhanpäiväistä lässytystä. Ei kai sitä saa selville kuin kokeilemalla... inhoan uusia tilanteita.

Vietimme kivan viikonlopun poikkikseni kanssa, hän auttoi saamatonta tyttöystäväänsä siivoamaan kämpän ja pesemään pyykkiä ja muuten vain makoilimme sohvalla. Olen ollut koko viikon jotenkin poissaoleva, enkä tiedä miksi. Aivan kuin aivoni koettaisivat blokata jotakin epämukavaa tunnetta, mutta en saa siitä kiinni. Ehkä se johtuu vain pienennetyistä lääkeannoksistani tai sitten olen lopultakin lipsumassa täysin omaan haavemaailmaani. Kelpaa!

Se niin ihanaa ois ja mä en ikinä lähtisi pois

Tänään on ollut yllättävän hyvä päivä. Huolimmatta siitä, että nukuin sen veraan myöhään, etten voi sanoa nähneeni aamua lainkaan, hereilläoloaika on tuntunut enemmän palkitsevalta ja nautinnolliselta kuin siltä ikuiselta pakkopullalta ja pahoinvoinnilta. Vaikka päivä on ollut sateinen ja kastuin kunnolla laahustaessani kotiin roukakaupasta, onnistuin silti hymyilemään järjestäessäni ruokia jääkaappiini - se näyttää niin kauniilta, kun hyllyiltä löytyy ihan oikeaa ruokaa. Mielialojeni tunnistamiseen on muutamakin knoppi ja ruokailutottumukset ovat yksi niistä. Masentuneena ja ahdistuneena sorrun päivittäiseen lohtusyöntii, mikä siis tarkoittaa suuria määriä mitä tahansa herkkuja. Hyvässä vireessa taas syön monipuolisemmin ja terveellisemmin, koska en koe jatkuvaa tarvetta raapia kasaan hitusta hyvää oloa ihan mistä tahansa. Syömällä tasapainoisemmin pystyn myös hillitsemään oksenteluani, sillä halailen vessanpönttöä useammin silloin, kun uskon syöneeni jotain epätervettä ja lihottavaa. Tietysti kun oksentelu alkaa, on sitä vaikea estää vaikka haluaisinkin, mutta kevyemmällä ruokavaliolla voi ainakin koittaa vaikuttaa psykologiseen puoleen ja toivottavasti hillitsisi oksennusrefleksiäkin.

Suunnittelin itselleni oikein tottumuksiini pohjautuvan ruokavalionkin:

- jatkan hedelmien lisäämistä päivittäiseen ruokailuuni, omenat ja päärynät ovat jo arkipäivää, tänään ostin vielä pussillisen kiivejä. Odotan innolla mansikkakauden alkamista sekä melonien hintojen hetkellistä tippumista sesongin myötä.

- maitotuotteista en luovu (sitäpaitsi ne muistaakseni ehkäisevät rasvan tehokasta imeytymistä tms.), eli rasvatonta maitoa juon edelleen, sekä ostan viiliksiä tai vastaavia välipaloja sekä jogurttia murojeni seuraksi

- Fittness-murot vaniljajogurtilla ovat herkkuani

- Knorin kasvissosekeittoa syön useana päivänä viikossa, voisin aloittaa taas keittojen tekemisen itsekin nyt kun vapaa-aikaa on enemmän - bataateilla, porkkanoilla, perunoilla ja kesäkurpitsalla pääsee jo pitkälle

- aasialainen ruoka on paitsi uskomattoman hyvän myös kevyttä, eikä näin soimaa omatuntoani

- kananmunia voin paistella aina silloin tällöin

- en ole mitenkään innokas leivän mussuttaja, mutta piimälimppuun iskee joskus suoranainen himo

- porkkana- ja kurkkutikut kermaviilidipissä (sisältää siis "dippiainepussin") ovat suositeltava vaihtoehto naposteluhimon yllättäessä - myös paistetut ruisleipätikut toimivat!

- aion sallia itselleni paitsi harvoin tapahtuvan satunnaisen herkuttelun ja lipsumisen, myös colajuomat, lakritsin, fetan sekä jäätelön kohtuudella (onhan nyt sentään lähestulkoon kesä!)

- koitan vähentää pikamättöruuan äärellä porsastelua, jatkuvaa suklaansyöntiä sekä aterioiden laiminlyöntiä napostelun kustannuksella

- off-topiccina ruokaan mainittakoon, että olen löytänyt juoksemisen ilon, loistava tapa purkaa pahaa oloa!

Ja ei, en siis yritä laihduttaa. Okei, kyllä minä oikeasti haluaisin olla miljoona kiloa laihempi, että kai minä sitten yritänkin. Haluaisin koittaa elää terveellisemmin ja uskon kunnollisen ruokavalion olevan osa sitä paljon mainostettua Parempaa ja Onnellisempaa Elämää.

Tämä kaikki kuulostaa kauniilta ja hyvältä ja onnistuukin niin kauan, kun hyvä oloni vain kestää. Valitettavasti se ei milloinkaan tarkoita pitkää aikaa, sillä pienikin takaisku saattaa suistaa minut täysin radaltani. Siihen ei tarvita kuin yhden ihmisen paha mulkaisu, jonkin ei-niin-tärkeän-asian unohtaminen, äkillinen raha-ahdistus, puhelinsoitto äidiltä, poikkis ei pääsekään lomille... Tyhmä pikkujuttu voi pilata elämäni viikoiksi ja voin kertoa, että se on raskas tapa elää. Täytyisi vain koittaa keskittyä hetkeen, mikä on ehdottomasti helpommin sanottu kuin tehty. Ah, kliseitä! Sano nyt vielä, että "jokainen päivä on uusi mahdollisuus" tai jotain muuta paskaa ja ainakin laukaiset oksennusrefleksin kaikilla muilla.

Mutta nautitaan tästä nyt kun vielä voin. Ehkäpä jopa lähden kaupungille kiertelemään kauppoja ja toimittamaan asioita huomenna? Villiä!

Itsensä kanssa eläminen on pahinta

Tunnen aina itseni turhautuneeksi psykologitätin tapaamisen jälkeen. Mitä selaisella lässytyksellä muka voi saada aikaan? Kerro miten menee, mikä fiilis, ai tiedostat itse nämä jutut... huoh. En tiedä johtuuko se helteestä vai mistä, mutta tunnen itseni vielä aikaisempaakin saamattomammaksi. Laiska paska.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, minusta on ihanaa, kun ei tarvitse palella kellon ympäri. Mutta kuumuus antaa mielelleni taas yhden tekosyyn olla tekemättä mitään edes etäisesti järkevää, kuten siivota tai tiskata. Käytän myös jaloissani olevia rakkoja tekosyynä sille, miksi en jaksa lenkkeillä. Itsepetos on kaunista, mutta väsyttävää. Jos pystyn valehtelemaan itselleni näin tehokkaasti, niin miksen kenelle tahansa. Onneksi Poikkis tulee tänään luokseni, saan elämään taas jotain rytmiä ja turvaa. Illat ovat näet yleensä pahimpia, silloin en pääse itseäni pakoon minnekään. Olen loukussa oman itseinhoni ja kuluttavien ajatuksieni kanssa, haluaisin kirkua, lyödä, lähteä. Ja sitten taas en.

Toisaalta poikkiksen ilmestyminen opiskelukämppääni aiheuttaa myös myräkän korvieni välissä. Viikot olen tottunut olemaan täällä miten tykkään, profiloitunut opiskelijaksi ja siksi naapurin tytöksi, jolla on se suloinen koira. Tyttöystävän roolin yhdistäminen tähän kaikkeen, minkä olen yksin rakentanut, tuottaa ongelmia. Olen kyllä onnellinen Poikkiksestani ja hänen läsnäolostaan, mutta minusta tuntuu myös kuin yksityistä tilaani loukattaisiin. Taas yksi stressin aihe lisää, kivaa.

Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät vain ottamaan rennosti, nauttimaan auringosta ja elämään hetkessä. Minun elämäni on pelkoja ja pakenemista, hetkellisiä hyvänolontunteita ja itsesyytöksiä. Nauti tässä nyt sitten hienoista ilmoista.

P.S. Laittaisin tähän kuvan, mutta Photobucket ei osoita yhteistyöhalukkuutta. :(

Kuvitelkaa tähän kiva ja kesäinen otsikko

Tiedän viimeisimmästä kirjoituksestani vierähtäneen jo tovi. Olen useaan kertaan aloittanut postausta, valinnut kuvan ja tuhonnut ajatuksia parin virkkeen verran näytölle, mutta sitteen.. ei mitään. Jos tekstiä ei tule spontaanisti ja luonnostaan (niin kuin yleensä), en jaksa stressata itseäni pohtimalla blogiani ja pitkää päivitysväliä. Kasaan itselleni liikaa stressiä jo monesta muusta vähemmän tärkäestä aiheesta, blogini haluan pitää pakotienä siitä kaikesta, en taas yhtenä ahdistuksen aiheuttajasta. Nyt palailu kirjoitteluun tuntuu kuitenkin hyvältä. :)

Kesäloma kolkuttelee jo ovella, enää yksi tentti, mihin vängän väkisin haluan osallistua, vaikka Setä Psykiatri olisi passittanut väsyneen ihmisen sairaslomalle jo kuukausi sitten. En vain osaa antaa periksi, se olisi liian nöyryyttävää. Pakko pärjätä, pakko saada aikaan, pakko raata vielä senkin jälkeen, kun on ohittanut kriittisen jaksamisensa rajat. Onko vika sitten minussa vai suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, mene ja tiedä.
Pääsen kuun lopussa päiväsairaalan haastatteluun, eli jos ne vaan huolivat minut, vietän siellä kesäni kunnes pulju menee lomille. Lähettivät oikein lukujärjestyksenkin: tarjolla on runsaasti aktiveteettiryhmiä ja muuta mahdollisesti mukavaa. Olo on vähän niin kuin kutsu päiväkotiin olisi käynyt. Olen kyllä iloinen, että saan hoitoa (jota kuulemma tarvitsen) ja tällaisia mahdollisuuksia, mutta minulla on myös epäilykseni asiasta. Ystäväpiiristä ja poikaystävästä huolimatta olen pohjimmiltani erakkoluonne, jonka täytyy päästä vetäytymään omiin oloihinsa tai nuppi kilahtaa. En siis tiedä, miten reagoin päiväsairaalan kaltaiseen pakotettuun sosiaaliseen toimintaan. Onneksi siellä ei koko päivää kuitenkaan olla.
Toinen itseäni rassaava asia on, että vienkö jonkun toisen hoitopaikan? Joku varmasti tarvitsee tätä paljon enemmän kuin minä. Hain alunperin apua lähinnä Poikaystäväni kehotuksesta ja koska tiesin, että mun "tilani" alko käydä miesparalle raskaaks ja epäreiluks. Ongelma onkin siinä, että en koe itseäni sairaaksi. Etenkin nyt, kun on tehty selväksi, että en ole masentunut, olollani ei ole edes nimeä. Ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja purisit hammasta niin kuin kaikki muutkin, saamaton nyhverö, yhyy kun sulla on vaikeaa! Siksi tunnen syyllisyyttä saamastani avusta. Yritin selittää tätä Setä Psykiatrille, en tiedä tajusiko hän. Jankutti vaan että "kyllä sinä tätä tarvitset". Hmm.

Tänään auringonpaiste tuntuu mukavalta, lämmittää ihoa ihanasti. Mulla on muutenkin menossa taas sellanen viikko, etten oikein hallitse tekemisiäni. Rahaa kuluu (etenkin ruokaa, läskipläski), vaikka sitä ei todellakaan olisi ylimääräistä. En vain... välitä? Sisäistä? Tiedosta? Siksi en oikein enää uskalla lähteä kaupingille, tiedän tuhlaavani turhuuksiin ja hadistuisin, jos en voisi tehdä niin. Huoh. Onkohan tämä sitä paljon mainostettua maanisuutta? Tai vainoharhaa.

TRL ja klara vappen

TRL = tyhmä ruma läski
Tälläinen päivä tänään. Ekä kaikilla naisilla on näitä päiviä, tiedättehän, kun oma kroppa tuntuu sietämättömän vastenmieliseltä, eikä mikään määrä kauniita vaatteita tai meikkiä pelasta tilannetta (ja ei, tämä ei liity hormoonikiertooni). Haluaisin vain käpertyä peiton alle odottamaan seuraavaa päivää, piiloon maailmalta, etteivät kaikki näkisi karmeaa ruhoani. Mutta ei, koiran kanssa on käytävä ulkona, ruokakauppaankin täytyi mennä ja psykologille oli aika aamulla. Jos en olisi illalla luvannut lähteä ulos ystävien kanssa, olisin rakentanut pesän sänkyyni ja juossut koiran kanssa pikapissalla (huom! vain toinen meistä kuseskelee lyhtypylväiden juureen). Itsekontrollini ei kuitenkaan antanut periksi, sillä en pysty näyttämään heikkouttani edes ystävilleni - täytyy jaksaa, täytyy mennä, en kehtaa perua. Sitä paitsi tiedän, että lopulta minulla on kuitenkin hauskaa, edes hetken.
(Varoitus: nyt seuraa parisuhdeavautumisia!)
Poikkis on saapumassa luokseni puolustusvoimien vähemmän luotettavalla kuljetuksella. Tiedän jo nyt, että päädymme riitelemään, huutamaan ja minun tapauksessani itkemään. Kun asuimme yhdessä, pystyin jo päivällä aistimaan, mikäli illalla räjähtää. Ehkä vika on minussa, sillä olen loukattuna ja ärsytettynä äärimmäisen riidanhaluinen ja valmis haukkumaan toisen pataluhaksi päin näköä. Puolustuksekseni on kuitenkin huomautettava, että Poikkis ei osaa riidellä: hän ei halua selvittää asiaa juuriaan myöten heti, hän ei missään tapauksessa pyydä anteeksi eikä siis ole ikinä väärässä. Pahinta on, että niissäkin tilanteissa, joissa hän on selkeästi syyttä loukannut minua, hän ei tunnusta tehneensä mitään paheksuttavaa ja vastavuoroisesti suuttuu minulle, koska olen hänen mielestään suuttunut turhasta. En itsekään loista riitelyssä, sillä alan aina itkeä, mutta sepä ei liikuta Poikkista suuntaan tai toiseen - minut on lukuisia kertoja jätetty yksin ulisemaan henkistä tuskaani. Se sattuu, syvältä. Eli olen jo valmiiksi hermona.
(Huh, saimpas päästettyä höyryjä pihalle...!)

Irrottaudun nyt tietokoneesta ja menen nyt ruokkimaan nelijalkaisen parhaan ystäväni. Viettäkää hauska ilta!
(Nyt siellä perhana vieköön vielä paistaa aurinko ja kaikki ovat iloisia ja aaaaargh, taidan sittenkin eritäytyä peittoni alle.)

Lennä lennä leppäkerttu...

Tänään annoin itseni nukkua piiiiitkään. Tai siis torkkua, sillä herään toistuvasti jo kuuden aikaan riippumatta nukkumaanmenoajastani. Hävettää melkein myöntää, että nousin ylös vasta kahdelta iltapäivällä - vielä enemmän hävettää myöntää, että tämä ei ole edes harvinaista (onneksi koirani on aamu-unista laatua). Huomenna pitäisi raahautua psykotädin tutkailevan katseen alle jo kymmeneltä - luvassa siis takuuvarmasti todella pirteää jutustelua. Not.

Ei psykologissa suoranaisesti mitään vikaa ole, en vain innostu purkamaan sieluani lässyttävälle täti-ihmiselle. Meillä ei vain synkkaa, mutta tuskimpa joudun tädin juttusilla kauaa käymäänkään, mikäli Setä Psykiatri saa jotain aikaan. Toistaiseksi mitään maata mullistavaa ei ole tapahtunut.

Huolimatta kurjasta harmaasta ilmasta laahustin kaupungille kauppoja kiertelemään. Ennen olen nauttinut tästä suuresti, mutta nyt kisakuntoni ei tuntunut riittävän. Lopulta väsyneenä ja ilmeisesti nestehukkaisena lopetin muodottomien rättien kääntelyn ja palasin kotisohvalleni juomaan elämäneliksiiriäni: kolajuomaa. Varma kesän merkki on se, että jääkaappiini alkaa ilmestyä limsapulloja ja muut kaapit täyttyvät tyhjistä pulloista, joita en ole jaksanut lähteä palauttamaan. Talvella palelen liikaa himoitakseni kylmiä juomia (jäätelönhimoon hyytävä ilma ei kyllä paradoksaalisesti tunnu vaikuttavan).

Joskus itsekin mietin, miten oikein kulutan päiväni, etenkin kun luennotkin ovat loppuneet. Istun yksin olohuoneessani (no on koira sentään seurana), leikin nelijalkaisen asuinkumppanini kanssa, töllötän aivotonta sosiaalipornoa televisiosta ja päivitän nettisivuja viiden minuutin välein toivoen niille ilmestyvän jotain mielenkiintoista. En ole kuukausiin pystynyt lukemaan romaaneja (joita rakastan), sillä aina tarttuessani fiktiiviseen kertomukseen tunnen syyllisyyttä siitä, etten lue jotain opiskelujani hyödyttävää. Ehkä nyt opiskelujen tauotessa uskallan syventyä kirjahyllyni sisältöön - eipä tässä muutakaan tekemistä näyttäisi olevan tyrkyllä seuraavaan neljään kuukauteen. Hip hei, kun minulla on mielenkiintoinen elämä. Istun koneella ja mutustan omenoita, jee!

Vapusta on kai pakko sanoa sananen. Poikaystävä koittaa teleportata itsensä kasarmilta tänne ja menemme mahdollisesti ulos ystävieni kanssa. En oikein jaksa innostua vapusta, siinä on vähän sama ongelma kuin juhannuksessa: mitä tässä oikein juhlitaan? Muutenkin juhlapäivät, joiden perusideana on kansakunnan joukkojuopuminen herätäävät minussa levottomuutta - tällaisina päivinä tapahtuu aina jotain pahaa, onnettomuuksia ja väkivaltaa. Huoh. Enkä edes pidä nakeista tai perunasalaatista, enkä ainakaan simasta, hyi. En myöskään sortunut ostamaan serpentiiniä tai vappupalloja, vaikka tunnustan että mieleni ehkä hiukan teki... Saippuakupla-ainetta harkitsin, mutta ehkä säästän sen aurinkoisempiin päiviin (alennuksesta niitä kuitenkin saa vapun jälkeen :D).

Ainoa tekemäni vappumyönnytys ovat kaksi alkosta hakemaani kuoharipulloa. Kuohuviini on niitä harvoja alkoholijuomia, joista voin vilpittömästi sanoa pitäväni, hihiii<3>

Hyödynnän nyt hyvän (mutta levottoman) oloni toivottamalla kaikille blogiini eksyneille hauskaa vappua! :) Ei sitten törttöillä... :D

P.S. Olin aiemmin niin tööt, etten atjunnut intoilla uudesta leiskastani - nyt blogi näyttää ehkä enemmän minulta, mitä se sitten ikinä tarkoittakin. Itse pidän tästä huomattavasti aiempia räpellyksiä enemmän.

Sotku on sotku, niin se on ja minkäs teet

On yllättävän vaikeaa aloittaa postaus: vaikka sanottavaa olisi loputtomasti, ajatuksia ja havaintoja pursuaa korvista, on ensimmäinen lause aina hankala - niin kuin alut yleensä. Huonokin aloitus voi johtaa kiehtoviin lopputuloksiin ja uusiin päätelmiin, mutta taika toimii myös päinvastoin: kauneinkin alku voi räjähtää seinille ja karata käsistä, kunnes jäljellä on enää toden ja kuvitelman loputon kaaos.

Tänään on ollut hyvä päivä. Illalle en kirjoittaisi ylistyslauluja.

Olen viimeinkin raahannut saamattoman olemukseni takaisin opiskelukaupunkiin, pois kodin särkyneestä illuusiosta ja ennen niin turvallisista huoneista. En osaa sanoa, kummassa on parempi -tai kurjempi- olla. En taida edes tietää, ehkä sillä ei edes ole väliä. Sotku on sotku, niin se on ja minkäs teet. <-- lisää Maija Vilkkumaata, uusi albumi vaan vetoaa johonkin määrittelemättömään minussa.

Oli hauskaa nähdä kavereita pitkästä aikaa, puuhailla kaikkea ja olla taas yksi porukasta. Olo kuitenkin tuntui irralliselta, kuin olisin saapunut jostain kaukaa vierailemaan arkisessa maailmassa, jonne en kuulu ja josta kaipaan pois. Palaan siis omaan kuoreeni, oman pienen mieleni sisälle pyörittämään ajatusten karusellia. Olet läski, tyhmä, saamaton, laiska, huono, ruma, epäonnistunut, virhe, taakka... Tunnen sydämen hakkaavan rinnassani, ajatusksen juoksun puuroutuvan ja pelkojen nousevan pintaan. Ahdistaa, vähän itkettää, vainoharha ja epätoivo nousevat pintaan. Pian televisio-ohjelmatkin taukoavat, eikä minulla ole mitään, mihin suunnata huomioni - muuta kuin lähestyvä kohtaus. Paniikkihäiriöni on sitä harvemmin esiintyvää laatua, joka kumpuaa omista peloista ja kykenemättömyydestä elää oman itsensä kanssa. Keksikää nyt jokin nappi, mikä pysäyttää tämän!

Olen viime viikkoina joutunut kasvotusten uuden tunteen, mustasukkaisuuden kanssa. Tunnen, kuinka se myrkyttää mieleni, valtaa uneni ja tekee vainoharhoista loogisia tapahtumasarjoja. Miksi kukaan sinua rakastaisi? Epätietoisuus on pahinta. Ennen tiesin aina ketä uskoa, kuka valehtelee ja kuka puhuu suoraan sydämestään, kuka haluaa parastani ja kuka vain piilottaa omat virheensä. Kaipaan sitä mustavalkoista maailmaa, jossa kaikki oli jaettavissa susiin ja lampaisiin. En jaksa pohtia, kysellä ja selvittää. Tunnen oloni tyhmäksi, onko minua taas huijattu? Nauravatko kaikki muut taas selkäni takana, kun tämä herkkäuskoinen romantikko ei suostu näkemään nenänsä edessä olevia itsestäänselvyyksiä, vai luonko demonini tyhjästä aiheuttaen tarpetonta draamaa?

Olen varmaan kamala, vaikea ja ahdistava seurustelukumppani. Siksi sinua ei voikaan rakastaa ja päädyt joko elämään elämääsi yksin tai valheessa.

Tämä koko lätinä kuuluu muuten niihin käsiin levinneisiin tapauksiin. Kiitos ja anteeksi.

Muiden tahtiin ei keinunsa kiiku

Makoilen täällä odottaen pääni lopullista pehmenemistä. Koska valtavia lääkeannoksiani on alettu maltillisesti laskea, tuskailen vierotusoireideni kanssa kuin pahinkin nisti: päässä pyörii, korvissa suhisee ja silmissä pimenee kääntäessä päätä. Venlaflaxin annostani siis pienennettiin 225 milligrammasta 150 milligrammaan eilen. Ei kuulosta paljolta, muttaa tulkaapa ystävällisesti kertomaan se kovia kokeville aivoilleni.

Se siitä aikaansaavuudesta tänään, pää tyynyssä on paras olla. Olen aito nörtti kun dataan sängyssä.

Pitkästä aikaa kuuntelen taas onnellisena suomipoppia - Maija Vilkkumaan uusi levy provosoi selvästi soittolistaani, josta löytyy nyt muun muassa Indicaa ja Haloo Helsinkiä. Yleensä vannon englanninkielisen rockin ja popin nimeen, mutta tämä tuntuu mukavalta vaihtelulta. Ei suomen kieli kaunista ole missään nimessä, mutta hyvät ja kekseliäät sanoitukset hivelevät korvaa. Kielioppivirheet sen sijaan piinavat kuulohermojani - en väitä oman suomeni olevan täydellistä, mutta luulisi musiikkiaan julkaisevan artistin vaivautuvan tarkistuttamaan tekstinsä jossain.*kielipoliisi iskee*

Käytin taas viime yön surffaillen ympäri deviantARTIa yrittäen vältellä lähestyvää paniikkikohtausta (selvisinkin tällä kertaa vain hetkellisellä epätoivolla ja sydämentykytyksillä, jee!). Nyt kun paniikkihäiriöni on virallisesti diagnosoitu olen yrittänyt perhtyä asiaan entistä syvällisemmin. Olenkin huomannut oman ongelmani olevan huomattavasti harvinaisempaa laatua, sillä itselläni siihen ei liity sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vaan kohtaustelen ihan yksikseni. (Poikkiksen teoria onkin, että psykiatrillani on Dr. House -syndrooma, eli saan hoitoa ja huomiota näin paljon ja nopeasti, koska olisin mielenkiintoinen tapaus....)

Mutta palatakseni kuvanarkomaniaani, rakastan deviantARTista bongaamaani McMorbid -sarjakuvaa, jota piirtää Maria (Löytyy nickillä Rimfrost). Suosittelen ehdottomasti katsastamaan kyseisen huumoripläjäyksen!

Huudan mun surut tuuleen

Makaan sängyllä, syön lakritsia ja fiilistelen Maija Vilkkumaan uutta albumia Kunnes joet muuttaa suuntaa. Kukaan ei ikinä uskoisi päällepäin, että sain hermoromahduksen ja julistin itse itseni sairaslomalle.En ole siis hetkeen ehtinyt/viitsinyt/jaksanut/jokumuuhuonotekosyy kertoilla kuulumisiani. Parasta aikaa elelen isäni huomassa, koska en jaksanut raahautua viikonlopun jälkeen takaisin kämpälleni saatika luennoille. En vain jaksa. Luulin kestäväni kesäkuun alkuun, mutta selkeästi yliarvioin voimani. Juuri nyt opiskelu ei kiinnosta, enkä välitä vaikka kaikki kurssit jäisivät suorittamatta. Joku muu olisi ansainnut opiskelupaikkani. Vietän päiväni koomaten läppärilläni, leikkien koiran kanssa pihassa (jossa se saa iloisena juosta vapaana) ja ajelen satunnaisesti katsomaan Poikkistani kasarmille. En pysty enää olemaan ahkera ja aikaansaava, en iloinen ja seesteinen. Kuoreni on särkynyt, kulissini romahtanut ja nyt olen vain sairas ja epäonnistunut pieni ihminen.Annoin lopultakin itselleni luvan luovuttaa.
Kuin taivaan lahjana sain eilen puhelinsoiton, että psykiatrille olisi seuraavana aamuna peruustusaika. Olen jo kertonut, etten pidä psykotätini kanssa rupattelua minkään arvoisena, joten oli helpottavaa päästä oikealle lääkärille. Saavuin juuri takaisin sänkyyn muovaamaan pesääni vastaanotolta ja oloni on suorastaan eufoorinen -viimeinkin järkevä ja tehokas ihminen, joka ottaa kurjan oloni tosissaan! Psykiatri osoittautui äärimmäisen tehokkaaksi tyypiksi. Ensiksi hän kauhisteli valtavaa lääkecocktailiani, jota alamme nyt pikkuhiljaa purkamaan, jotta saisimme kunnon diagnoosin aikaiseksi. Koska masennuspillerisalaattini ei ole purrut, syvin ongelma ei todennäköisesti ole masennus, joten lääkkeet saattavat jopa peittää todelliset ongelmat/provosoida oireita. Että jee, mulla onkin oikeita ongelmia.Psykiatri yrittää järkätä mulla päiväsairaalapaikan, koska pelkkien BDI-pisteiden perusteella mun kuuluis kuulemma olla osastolla... Kiva kuulla, ja mä vaan murehdin tenttien lykkäämisestä. Nukkuminen on ollut aina ongelma ja jos se nyt menee ihan reisille, on osasto edessä. Myös terapiaa aletaan järjestää. Itse psykiatri diagnosoi alustavasti ainakin paniikkihäiriön, ahdistuksen sekä eroahdistuksen (mitä ei kuulemma voi esiintyä kuin lapsilla, wtf?) - ja kaikki tämä tunnissa!Sanoinhan, että hän oli tehokas. Lupasi vielä järkätä Kelan tuet ja kaiken. Sankarini ♥
Vaikka kaikki tämä kuulostaa rankalta ja monimutkaiselta, olo on silti kierosti vapautunut. Enää ei tarvitse tuntea syylisyyttä olostani -yhyy kun mula on vaikeeta- vaan alan ammattilainen on todennut sairauteni todelliseksi. Ehkä saan joskus vielä kattavan diagnoosin, sitten pahalla ololla on hieno ja pahaenteinen nimi.
Olen vieläkin vähän pyörällä päästäni. Lähden taas katsomaan Poikkista ja kertomaan hyvät uutiset hoidon edistymisestä. Vaikka vakuutin kaikille (erityisesti itselleni), ettei toisen armeija nyt niin kova pala ole, kun siihen osaa suhtautua oikein, on minunkin myönnettävä, ettei tämä mitään huvirallia ole. Erästä laulua lainatakseni "aina sydän lyyhistyi, kun lähdön hetki jälleen lähestyi". Onneksi viikonloppuna pääsee toisen kainaloon piilon pahalta maailmalta.

Galna Dagar

Annoin lopultakin itselleni luvan luovuttaa koulutehtävieni kanssa. En vain jaksa, en enää. Ehkä teen jonkin korvaavan tehtävän, ehkä suoritan kurssin vasta ensi vuonna, who knows. Ajatuskin esseiden kirjoittamisesta nostaa ahdistuksen huippulukemiin, eikä mistään muustakaan tunnu silloin tulevan lasta eikä paskaa (vähemmän hurmaava sanonta, jonka Poikaystävä on oppinut intissä, mutta kuvaa tätä tilannetta riittävän hyvin. Harmittaa ajatella kaikkea sitä tarjolla olevaa opetusta ja tietoa, jota en pysty imemään itseeni. Opiskelijana täysi läppä, eikä edes erityisen hauska.

Viime yö oli karsea, maksasin liikaa lääkkeitä keskenään ja lopputuloksena oli aamuöinen herääminen keskelle lääkehourailuja. Muistan nähneeni juhlapukuisia hahmoja liukumassa sänkyni molemmin puolin ja toivoneeni, ettei tarvitsisi lähteä liikkeelle, koska en haluaisi hyppiä (wtf?). Ei ole ensimmäinen kerta, kun lääkkeet aiheuttavat hallusinaatioita, mutta nyt kuulin ensimmäistä kertaa ääniä. Älkää kysykö, mitä ne juttelivat, en muista. Jossain kohtaa tuskastuin niihin ja käskin niiden häipyä, jotta saisin nukkua.

Seuraavan kerran heräsin puoli neljältä iltapäivällä. Sanomattakin selvää, että luennot olivat ja menivät. Onneksi koirani nukkuu vaikka kellon ympäri, joten eteisessä ei ollut pisulammikkoa siivottavana (laiska lemmikkini on krapula-aamujen pelastus :D). Unirytmini on pilalla, tehtävälistani vain kasvaa ja alan muuttua vainoharhaiseksi lääkkeitteni suhteen, mutta hei, sainpahan kerrankin nukutuksi...

Päivällä koin valaistuksen: täällä ei ole mitään syötävää. Suuntasinkin siis kaupungille tarkoituksenani hakea lakritsia, muroja ja rakastamiani Granny Smith -omenoita. Enhän minä raukka muistanut, että Stokkalla oli taas hullujen päivät. Koin oloni itsetuhoiseksi ja sukelsin shoppailuhirviöiden sekaan. Akateemisen puolella leijailin vielä onnesta kiikuttaessani pokkaripino kassalle (erityisesti englannin kielisiä pokkareita sai ihanan edukkaasti!), mutta Herkun puolella hymyni hyytyi, Alennusta alennuksen perään, hyvä tarjous, ainutkertainen tilaisuus, osta, osta, OSTA NYT HYVÄ IHMINEN. Imeydyin ihmisverran mukaan. Jälkeenpäin kotona jouduin oikein tutkimaan, että mitäköhän tuli ostettua, sillä ruokaosastolla vaivuin kauhunsekaiseen transsiin, jossa vain lappasin tavaraa koriini ja painuin ulos lähimmästä ovesta. Nyt on neekerinsuukkoja, suklaata, mausteita, limsaa ja vaikka mitä, joilla saan kasvatettua mursunruhoani entisestään! Tajusinpa sentään ostaa niitä omenia. Lopulta rahaa meni muutama kymmenen euroa (mihin mulla ei oikeasti olisi varaa) ja minä oikeasti lähdin vain ostamaan niitä muroja, lakritsia ja omenoita.... *headdesk*

Kirjojakaan en saa luettua ennen kesälomaa, sillä aina tarttuessani romaaniin takaraivoni pieni ääni alkaa sättiä minua siitä, että laiminlyön ainutkertaista oppimismahdolisuutta, kun käsissäni ei ole tenttikirja. Päädyn siis tuijottamaan tyhjin silmin läppärini näyttöä ja päivittämään sivuja viiden minuutin välein, jos jotain vaikka tapahtuisi.

Kiitos ostamieni ja osaksi ahmimieni herkkujen koko päivä (okei, ilta) on ollut ravaamista keittiön ja vessan välillä. Lopulta en enää pystynyt edes hillitsemään oksennusrefleksiäni, kaikki tuli pihalle halusin tai en. Kiroukseni on, että jos tiedän kaapista löytyvän suklaata, se on pakko syödä pois. Huoh, ei mitään itsekontrollia. Tyhmä läski lapsi.

Huomenna pääsen purkamaan sydäntäni psykotädille, tiedä sitten onko siitä mitään apua. Menkää nyt te järkevät ihmiset nukkumaan, riittää että tämä yksi hullu kukkuu täällä aamuyöhön.

Spring is in the air - unfortunately

Keväällä kaikki hullut todellakin kaivautuvat koloistaan: kuulin juuri (tai vasta, hurraa uutispimennolle) asuinkaupungistani löytyneestä myrkystä, joka siis oli suunnattu koirille. Koiranomistajana tietysti kiehun silmittömästä raivosta ja olenkin jo kehitellyt mukavia menettelytapoja, joita haluaisin soveltaa syylliseen - erästä kirjaa mukaillakseni, pyrin keksimään, miten innokkaan myrkynkylväjän sydämen voisi kaivaa tämän rinnasta niin, että uhrin saisi pidettyä tajuissaan riittävän kauan, jotta hän näkisi minun puristavan ilmeisesti kivestä tehtyä mustaa pikisydäntään kädessäni. Lääketieteellisesti ehkä mahdotonta, mutta houkuttelevaa.

Suhtaudun siis kiivaasti koirani suojelemiseen, sillä tuo pieni hölmö otus on minulle kuin oma lapsi, niin siirappiselta kuin se kuulostaakin. Se odottaa minua kotiin, tervehtii iloisesti, nukkuu sänkyni vieressä, katsoo kanssani televisiota... Elämäni ei oli tämänkään vertaa elämisen arvoista ilman koiraani ja ajatuskin siitä, että joku häiriintynyt hirviö haluaisi vahingoittaa täysin viatonta lemmikkiäni nostaa murhanhimoni epäinhimilliselle tasolle. Samalla se kuitenkin kasvattaa myös vainoharhaisuuttani. Nyt syynään niin huolella kaiken, mitä turreni kuono koskettaa, että olen lähellä kävellä auton alle tai lyhtypylvästä päin ja pidän hihnan tavallistakin tiukemmalla. Ihan kuin tässä tunnesopassa ei olisi riittämiin, koen myös valtavaa ahdistusta asian tiimoilta. Olenkin käpertynyt tietokonetuoliini kirjoittamaan tätä koettaen samalla epätoivoisesti tasata hengitystäni. Itkettää ja rintaan sattuu - arvonkin tässä parasta aikaa, pitäisikö napata yksi diapam, jotta ylikierroksilla käyvät aivoni voisivat vaipua suloiseen lääkehorrokseen.

Oikeastaan massiivinen ahdistukohtaus on juuri sopiva päätös muutenkin katastrofaaliselle päivälleni: en mennyt luennoille, enkä ole saanut tehtyä mitään koulujuttuja (kyllä, kutsun yliopistoa "kouluksi", vaikka kaikki eivät sitä hyväksykään, hah). Jos tästä jotain hyvää haluaa hakea, niin pääsimpä sängystä ylös jo kymmeneltä, hyvä minä! Miksi sitten en lähtenyt luennoille, vaikka ne olisivat varmasti olleet mielenkiintoisia? En tiedä. En vain...pystynyt. Tänään ei ollut sellainen päivä. Oikeastaan olotilan laukaisi se, että olin eilisestä asti ajatellut, että luentoni alkaisivat kahdelta, mutta herättyäni tajusin niiden alkavankin jo puoiltapäivin. En ollut varautunut ajanmuutokseen, joten se -ylläri pylläri- suisti henkisen tasapainoni jonnekin syvälle ja päädyin jumittamaan koneelle. Eli aivotinta datausta koko päivä, kirjoitettujen esseiden määrä pyöreä nolla. Olen tyhmä ja laiska vätys, enkä ansaitse opiskelupaikkaani.

Valtava syylisyys piina minua saamattomuuteni vuoksi. Olen pettänyt itseni ja kaikki ystäväni, kun en mennyt heidän iloiseen seuraansa, en edes ilmoittanut itsestäni mitään. Olen täysin epäonnistunut opiskelijana, koska en saa mitään aikaiseksi. Olen myös surkea laihduttaja, sillä tänäänkin sorruin syämään leipää ja fetaa, vaikka pärjäisin hyvin ilman. FAIL.

Kaiken järjen vastaisesti kevätaurinko ei taianomaisesti muuta kaikkea ympärilläni satujen karkkimaaksi, päinvastoin. Tunnen lämmöstä ja valosta iloitsevien ihmisten keskellä itseni synkäksi ja pahaksi myrskypilveksi. Ennen minäkin riemuitsin keväästä, mutta enää edes se ei pysty piristämään ympärivuorikautisesti alaviritteistä mieltäni. Linnut laulaa, aurinko paistaa BIG DEAL, samaa paskaa, eri kuorrute. En siis koe kutsumusta valua keväästä huumaantuneiden kanssaeläjienni joukkoon, masentaisin vain kaikki synkeällä olemuksellani. Talvella luontokin tuntui masistelevan kanssani, nyt se lähinnä ilkkuu päin näköäni.

Pahoittelut surkuttelevasta postauksestani, se sopii mukavasti päiväni teemaan. Toivottavasti muut pystyvät nauttimaan auringon lämmitävistä säteistä. <3

Majava ja mekko

Nukuin aivan liian myöhään, nousin ylös puoli kahden aikaan iltapäivällä. En saa iltaisin unta, siksi nukun päivät. Ketipinor on onneksi auttanut nukahtamaan, mutta ei sekään poikkeuksetta toimi. En ole koskaan ollut aamuihminen, jo lapsena nukahtaminen oli vaikeaa ja herääminen vielä tuplasti tuskallisempaa. Kateellisena kuuntelin veljeni - jonka kanssa jaoin muksuna huoneen - tuhisevan unissaan vain minuutteja nukkumaanmenon jälkeen, kun itse käänsin kylkeä tuskastuneena vielä pari tuntia. Todellisuudessa tällainen rytmi harmittaa minua, sillä nautin aamun hiljaisista hetkistä ja heräävästä maailmasta, mutta saan itseni ylös ihailemaan sitä ehkä kerran kuussa. On välillä aika noloa myöntää kurssikavereilla, että nukuin pommiin kahden luennolta.
Iltaisin en saa enää mitään järkevää aikaiseksi, vaan ahdistun, enkä uskalla mennä ulos, koska pelkään pimeää. Tämän seurauksena kaikki koulutyöni seisovat ja ovat myöhässä ja syyllisyydentuskani vain kasvavat. On kuin kaikki päivät kuluisivat sumussa.

Tänään sain itsestäni sen verran irti, että lähdin kaupungiille hoitamaan pakollisia asioita. Tunnen vieläkin itseni äärimmäisen ahkeraksi: kävin apteekissa hakemassa vitamiineja, kiersin vaatekauppoja ja löysin kivan mekon kesän juhliin, hain Hömpältä pari loppunutta kosmetiikkajuttua ja etsin käsiini lemmikkiliikkeen, josta ostin karvaiselle lapselleni luita ja uuden lelun. Rakastan ostaa koiralleni leluja, sillä tämä ilahtuu vilpittömästi aina uudesta "ystävästä". Pieni koirani tykkää erityisesti isoista pehmoleluista, joten tällä kertaa meille kotiutui suloinen helisevä majava. Meinasin kyllä itkuun pillahtaa, kun puolen tunnin leikkimisen jälkeen sahahampainen hirviöni oli repinyt kaveriltaan hännän irti. Yllätin kuitenkin itsenikin nielemällä turhautumiseni ja neuloin hännän takaisin paikoilleen. Ehkä kevätaurinko vaikuttaa minuunkin positiivisesti?
Ai niin, kävin jopa kauneushoitolassa kyselemässä solariumista (rohkea minä!). En ole koskaan moisessa käynyt, mutta ajattelin kokeilla nyt muutaman kerran ennen kesää. Olen aina ollut vitivalkoinen, rusketun huonosti ja palan helposti. Tämä on luultavasti seurausta kaikista niistä teini-iän kesistä, jotka vietin tiukasti sisällä. En jaksa prutata rusketusvoiteiden kanssa, ne haisevatkin niin pahalta. Äitini sai tyylilleen uskollisena hepulin kun mainitsin sanan "solarium". "Kai sä tiedät, että sitä ei suositella!". Eipä täältä kukaan ole hengissä selvinnyt. Kyllä minä tiedän, ettei solarium ole se turvallisin mahdollinen ruskettumistapa, mutta saa sipseistäkin syövän, jos niitä syö kymmenen kiloa päivässä - eli maalaisjärki täytyy pitää mukana. En haluakaan grillata itseäni oranssisksi, haluaisin vain näyttää elävältä. Ajattelin mennä testaamaan laitteen ehkä ensi viikolla.

Minähän en siis voi vain lähteä spontaanisti shoppailemaan, vaan tätäkin kaupunkireissua piti suunnitella monta päivää. Samanlaisesti tiskaaminen, siivoaminen ja baariin lähteminen vaativat paljon henkistä valmistautumista. Inhoankin ihmisiä, jotka eivät tajua kutsua bileisiin ajoissa.

Argh!

Jään nyt mässäämään lakritsia ja tuntemaan itseni ällöttäväksi hyllyväksi laardikasaksi. Hyi että inhoan ruumistani.

Daisy of Love ja maailmantuskaa

On ollut mukava viikonloppu Poikaystävän kanssa - olemme vain katselleet televisiota ja syöneet ja juoneet. Parasta tässä suhteessa on ehdottomasti se, että voimme molemmat hengata alusvaatteisillamme koko päivän räjähtäneen näköisinä, mussuttaa take out-kiinalaista ja kertoa tyhmiä juttuja ja kaikki tämä tuntuu täysin luonnolliselta. En usko tämän johtuvan vain siitä, että olemme seurustelleet useamman vuoden ja tunnemme toisemme läpikotaisin, koska yhteiselomme on ollut yhtä rentoa alusta asti. Kuka tahansa törppö osaa järjestää naiselleen romanttisia treffejä, mutta todellinen romeo on se, joka tekee arjestakin elämisen arvoista.

Myös isäni kävi kylässä, mikä teki minut iloisemmaksi kuin mikään pitkästä aikaa. Olemme isäni kanssa hyvin samanlaisia, olen aina ollut "isin tyttö" ja ikävöin häntä valtavasti nyt kun muutin yksin suureen maailmaan. Olen koittanut poikaystävällekin selittää, että isien ja tytterien välillä on erityinen kiintymyssuhde, eikä siihen väliin pääse kukaan - tytär ei ole koskaan liian vanha räpyttelemään ripsiään isälle. Okei, ehkä minä olen hieman hemmoteltu, mutta rehellisesti sanottuna pidän siitä.

Edellä mainituista sekä monista muista tekijöistä johtuen tunnen valtavaa syyllisyyttä huonon oloni vuoksi - minullahan on kaikki hyvin, miksi minun pitäisi olla masentunut ja kärsiä ahdistuksesta? Ihan kuin minulla ei olisi oikeutta sairastaa, siltä joskus ainakin tuntuu. Siksi hoitoon hakeutuminen oli niin iso pala - tuntuu pahalta, että veisin hoitomahdollisuuden "oikeasti sairailta". Ehkä tämä on täysin järjetön ajatus, mutta se ei olisi mitään uutta pääni sisällä.

Yritin selittääkin psykologi-tädilleni, että tuntuu kuin pääni sisällä eläisi kaksi eri ihmistä, joista toinen odottaa ja suunnittelee tulevaisuutta, kun taas toinen haluaisi kaiken vaan katoavan. Tämä ihminen oksentaa ruokansa päivä toisensa jälkeen, itkee iltaisin, häiritsee keskittymistä ja vakuuttaa maailman olevan niin paska paikka, ettei täältä voi löytää onnellisuutta.

Onneksi tästä maailmasta sentään löytyy telkkari ja pepsiä.

(Katselen Bändärille sulhasta myötähäpeisen hurmion vallassa, koska en osaa päättää, kuka ohjelman henkilöistä on eniten pihalla.)

Sweet escape

Jos voisin ottaa kissan, haluaisin ehdottomasti siamilaisen. Tiedän, ne ovat järjettömän kalliita, etenkin kun ottaa huomioon, että eläinsuojelulla on etenkin keväisin taakkanaan lukuisia kodittomia kissanpentuja, mutta silti. Siamilaiset ovat paitsi uskomattoman kauniita ja sulavalinjaisia, myös älykkäitä ja joskus pahaluonteisia - ansaitsisimme toisemme, voisimme kiukutella yhdessä. Oikeastaan kadehdin kissoja: syövät, nukkuvat, ovat vain. Joskus toivon, että olisin syntynyt kotikissaksi - oman pyllyn peseminen kielellä on pieni hinta siunatusta joutilaisuudesta.

Tapasin tänään psykologin ensimmäistä kertaa. Koko tilanne tuntui äärettömän absurdilta, kuin elokuvasta: minä istuin ja jutustelin niitä näitä ja hän istui ja nyökytteli. Tuoli oli kyllä mukava, täytyy myöntää, olisin voinut nukahtaa siihen. Todellisuudessa en kertonut mitään spontaanisti, olen käynyt noita tilannettani koskevia yksinpuheluita päässäni jo kuukausia. Koti on rikki, menneisyyden traumoja, aiempia masennusjaksoja, syyllisyyttä omasta olosta - kaikki kertomani oli harkittua ja moneen kertaan pureskeltua.

Ainoa asia, mitä en maininnut, oli syömiseni (tai sen puute). En aina muista syödä, ei tule nälkä. Monesti syöty ruoka aiheuttaa ällötystä ja oksennan. En kerro tästä, koska en halua parantua siitä. Minulla ja ruualla on hyvin henkilökohtainen viha-rakkaus -suhde, en tahdo ketään väliimme sekoittamaan pakkaamme. Rakastan ruokaa yli kaiken, voisin vain syödä, syödä ja syödä. Mutta inhoan sitä, mitä se tekee ruumiilleni, inhoan jokaista ylimääräistä senttiä lanteillani, inhoan sitä kun en mahdukaan enää kaupan pienimpään vaatteeseen, inhoan puristavia farkkujani... Inhoan myös liikuntaa, joten jos lipsahdan syömään jotain epäterveellistä (niin kuin käy aika usein), minun on deletoitava se ilman juoksemista, ilman hikoilua. Joten asiaa paremmin enää edes ajattelematta kumarrun pöntön ylle poistamaan himoitsemani ja vihaamani herkut itsekurittomasta elimistöstäni. Tunne on samalla huumaavan hyvä ja helpottava, ja samalla sanoinkuvaamattoman kauhea - on kuin oksentaisin palan itseäni viemärin syövereihin kerta toisensa jälkeen.

Tästä en kuitenkaan puhu, tämä on minun maailmani, enkä ole valmis vierailijoihin.

Psykologi lupasi varata minulle ajan psykiatrille, sillä lääkemääräni on niin vaikuttava, eikä psykologi ymmärrä niistä mitään - jouduin selittämään hänelle, mitä ne kaikki ovat. Eikä hänellä tietenkään ole reseptinmääräämisoikeuttakaan, ei hän ole oikea lääkäri. Anteeksi, mutta en luota psykologeihin tai psykologiaan. Olen lukenut siitä liikaa, joten tiedän sen olevan yleistystä, muotiteorioiden mukaan kulkevaa, huijausta. Kuka tahansa osaa istua tuolilla ja nyökytellä, enkä ole koskaan törmännyt psykologiin, jonka käytännön metodit olisivat maalaisjärkeää kummempaa. Miksi sitten käy siellä? On pakko, jos haluaa psykiatrille, joka on oikea lääkäri. Ehkä haluan oikeasti apua, ehkä olen utelias, ehkä kaikki on vain sairasta peliä.

Nyt toivottavasti saan raahattua itseni suihkuun. Kummallista, miten ennen nautinnollisesta rutiinista on tullut taakka, pakollinen suoritus, jota ei millään jaksaisi tehdä.

Hyvää yötä kaikille, jotka tänne eksyvät.

The circle only has one side

Olen perusolemukseltani hyvin visuaalinen, en vain opi parhaiten näkemällä vaan nautin kauniista asioista yli kaiken - kai minua voisi kutsua esteetikoksi. En itse osaa tuottaa mitään katseenkestävää, mikä on aina harmittanut minua, mutta harjoitus ei aina tee mestaria ja kaikille ei vain ole suotu taiteilijan lahjoja. Haluaisin kuitenkin tuoda esiin estetiikankaipuutani lisäämällä jokaiseen merkintään kuvan, joka herättäisi minussa tunteita jostakin kauniista - päivästä riippuen se voi olla vaikka kuva kivestä, mutta se toisi kaipaamani lisän tekstimerkintöihin. Saatan muokkailla ja rajailla kuvia mieleni mukaan, sillä rakastan leikkiä kuvankäsittelyohjelmilla.

(Kuvat nappaan häikäilemättömästi Googlesta ja muualta virtuaalimaailmasta. Ei tässä ole kyse siitä mitä kuvassa on tai mistä se on, vaan miltä se näyttää.)

Tässä kuvassa viehättää erityisesti vastakohtien kontrasti ja kuvan liike.

Huomaatteko, selittelen taas tekemisiäni - ja tämä on sentään oma blogini. Hyväksynnäntarpeeni on selvästi kyltymätön.

Vellon parasta aikaa syyllisyyden aallokossa (ompa runollista): en ole tehnyt mitään hyödyllistä päiväkausiin. Hyödyllisellä tarkoitan pakollista, eli siivoamista ja lukuisia ja taas lukuisia rästitöitä. Tehtävät eivät ole edes vaikeita, mutta ajatuskin kirjoittamisen aloittamisesta täyttää mieleni kauhulla ja ahdistaa rinnassani. Ei siitä kuitenkaan tule hyvää. Jos en ole parhaimmillani, en halua tehdä tehtäviä ollenkaan, hävettää palauttaa keskenkertaisia töitä ja ajatella, että tarkastaja pitää minua idioottina, jotenkin vajaana ja kyvyttömänä älykkäisiin ajatuksiin. En ole koskaan ollut kaunis tai suosittu tai omannut muitakaan sosiaalisessa hierarkiassa arvostettuja piirteitä (ainakaan omasta mielestäni), älykkyys on aina ollut minun juttuni, se mistä minut tunnetaan. Nyt sekin on viety minulta: pääni on täynnä ajatuksia, en vain saa muutettua niitä koulutöiden muotoon.

Opiskelen unelma-alaani ja haluaisin todella pärjätä ja imeä itseeni kaiken mahdollisen tiedon. Meille annettavat tehtävänannot tuntuvat vaan jonninjoutavilta, huomaa jo kauas, ettei luennoitsijaa kiinnosta lukea tuotoksiamme sen enempää, kuin meitä kiinnostaa kirjoittaa niitä. Se ei hyödytä ketään, joten en pysty motivoimaan itseäni tekemään niitä. Ajaudun ahdistuskohtaukseen jo ajatuksesta, että pitäisi vääntää mukafiksua analyysia jonninjoutavasta asiasta - typerää!

Muistan joskus yläasteaikoina, pahimpina kausina istuin lattialla ja itkin, kun äitini teki koulutehtäviäni. En vain pystynyt, en pystynyt, vaikka tiedän olevani niissä hyvä. Nyt vaan minulla ei ole ketään kirjoittamassa puolestani. Deadlinet olivat ja menivät, enkä ole kirjoittanut riviäkään. Turhautumiseni on sanoinkuvaamatonta.

Sen sijaan istun tässä koneella, tekemässä "en mitään", valvomassa liian myöhään. Enee lääkkeenikään eivät saa minua nukahtamaan, mutta se ei ole mitään uutta. Teini-ikäisenä minulla kokeiltiin ensimmäisen kerran liutaa unilääkkeitä (en muista minkä nimisiä). Yksikään niistä ei saanut minua nukkumaan, mutta jonkin aiheutti kyllä mielenkiintoisia hallusinaatioita. Mistä lie tuokin johtuu, en ole lääkäri, luin kemiaakin lukiossa vain yhden kurssin, joten en osaa vastata.

Paskat, laitoin teemukillisen hautumaan puoli tuntia sitten ja unohdin sen. No, keitän uuden kupillisen. En osaa edes teetä keittää.

Pahinta on, kun tiedät, että sinussa on miljoona asiaa vialla, mutta yhdellekään ei ole annettu selkeää nimeä. Ei ole määriteltyä sairautta, jota syyttää, jonka niskaan kaata se, että ei pysty elämään enemmistön tavoin. Ehkä olenkin vain laiska ja saamaton. Ehkä minun pitäisi vain ryhdistäytyä ja pakottaa asiat rullaamaan. Ei se toimi niin. Tiedän monien ajattelevan niin, sellaisten, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia mielenterveyden ongelmista. En moiti heitä, se on luonnollinen suhtautumistapa, enkä haluaisikaan heidän ymmärtävän tätä täysin, koska silloin heidän täytyisi tuntea se sama tuska, jota minä tunnen. Kun ajatuskin jostain mukavuusalueen ulkopuolella olevasta salpaa hengityksen, kun öitä siivittää pelko sekoamisesta, kun unelmatkin muuttuvat painajaisiksi, kun tuntee olevansa vain taakka läheisilleen, joita toisina päivinä rakastaa, toisina vihaa.

Toivottavasti huomenna on edes vähän parempi päivä ja pääsisin sängystä ylös ennen keskipäivää. Toivottavasti saisin edes jotain aikaan. Toivottavasti paistaisi aurinko.

Opetellaan alusta aloittamaan...

Inhoan alkuja. Ne ovat ennalta-arvaamattomia, täynnä outoja asioita ja normeja, vailla vakiintunutta käyttäytymistapaa. Toiset nauttivat uutuudenviehätyksestä, minä en. Tuttua ja turvallista ei arvosteta tarpeeksi. Uudet tilanteet aiheuttavat jännitystä ja toimintamallien selvittäminen on vaivalloista. Antaisin mitä vaan, jos voisin asua ikuisesti omassa huoneessani vanhempieni talossa, olla ikuisesti tietyn ikäinen, eikä mikään koskaan muuttuisi.

Valitettavasti elämä ei toimi niin.

Tunnen jatkuvasti tarvetta selitellä tekemisiäni ja ajatuksiani, aivan kuin kaikki olisi muiden mielestä jotenkin väärää. Selittelen nyt siis hieman syitä tämän blogin perustamisen taustalla.

1) En osaa pitää päiväkirjaa, sellaista perinteistä. En jaksa kirjoittaa monta sivua pitkiä selostuksia päivistäni. Suurin ongelma on kuitenkin, etten yksinkertaisesti muista. Vietän kuitenkin huomattavia aikoja päivästäni tietokoneella, joten ajatusten tuhoaminen "paperille" tapahtuu kätevästi kaiken muun mukatärkeän ohessa.

2) Pidän blogeista ja sosiaalisista medioista noin yleensä. Ne ovat ujon, satunnaisesti ihmisiä vihaavan ja epäsosiaalisen ihmisen pelastus. Tunnen suunnatonta inhoa/pelkoa puhelimessa puhumista kohtaan, joten internet on oikeastaan ainoa keino, jolla voin pitää yhteyttä ulkomaailmaan niinäkin päivinä, joina en halua poistua kämpästäni.

3) Toivon pystyväni selkeyttämään pääni sisällä riehuvaa mylläkkää, kun pakotan itseni kirjaamaan tuntojani kokonaisiksi lauseiksi mahdollisimman usein.

4) Ei kukaan pidä blogia vain päiväkirjan takia, en usko moista. Jos julkaisee mietteitään julkisessa viestimessä, etsii vähintään alitajunnaisella tasolla myös vertaistukea. Näin ollen luonnollisesti myös toivon jonkun satunnaisen kulkija eksyvän blogiini ja vaihtavan ajatuksia kanssani. Ei minua kannata pelätä, kaikkihan me olemme omalla tavallamme pöpejä.

Nuo ovat ehkä ne suurimmat syyt. Pyrin kirjoittamaan elämästäni ja tunnoistani rehellisesti, minkä seurauksena pysyn anonyyminä. Ehkä jonain päivänä pystyn puhumaan vaikeista asioista omalla nimelläni, mutta toistaiseksi näen siinä enemmän haittoja kuin hyötyjä - tarina on sama, vaikka nimi muutettaisiinkin.

Millainen tarinani sitten on? Olen nyky-yhteiskunnan mielenterveystyön aikaansaannosten malliesimerkki: olen syönyt vahvoja mielialalääkkeitä jo jonkin aikaa ilman diagnoosia. Lääkecocktailini on "yleisin masennuksen hoitoon käytetty" ja yhtä hyödytön kuin kuvauksensakin. Olen aikaisemminkin elämässäni -yläasteelta asti, jos tarkkoja ollaan- kärsinyt mielenterveyden ongelmista, mutta en ole koskaan saanut kaipaamaani hoitoa. Ehkä se johtuu siitä, etten halua tappaa itseäni vaikka kuolemaa toivonkin toisinaan, ehkä siitä, etten ole osannut vaatia apua, tai ehkä vähättelen ongelmiani liikaa, en tiedä. Kiitos erittäin aikaansaavan Poikaystäväni olen nyt ensimmäistä kertaa pääsemässä hoitoputkeen, jossa vaikealle ololleni pystyttäisiin toivottavasti antamaan otsikko. Kirjoitan tulevissa postauksissani enemmän tämän "vaikean olon" ilmentymistä, nyt oloni on niin rauhaton, että keskittymiskykyni lipsuu otteestani. Tulevaisuudessa aion myös paneutua tarkemmin blogini ulkoasuun, nyt en vain jaksa.

Parempaa yötä toivottelee

~Crisse