On yllättävän vaikeaa aloittaa postaus: vaikka sanottavaa olisi loputtomasti, ajatuksia ja havaintoja pursuaa korvista, on ensimmäinen lause aina hankala - niin kuin alut yleensä. Huonokin aloitus voi johtaa kiehtoviin lopputuloksiin ja uusiin päätelmiin, mutta taika toimii myös päinvastoin: kauneinkin alku voi räjähtää seinille ja karata käsistä, kunnes jäljellä on enää toden ja kuvitelman loputon kaaos.
Tänään on ollut hyvä päivä. Illalle en kirjoittaisi ylistyslauluja.
Olen viimeinkin raahannut saamattoman olemukseni takaisin opiskelukaupunkiin, pois kodin särkyneestä illuusiosta ja ennen niin turvallisista huoneista. En osaa sanoa, kummassa on parempi -tai kurjempi- olla. En taida edes tietää, ehkä sillä ei edes ole väliä. Sotku on sotku, niin se on ja minkäs teet. <-- lisää Maija Vilkkumaata, uusi albumi vaan vetoaa johonkin määrittelemättömään minussa.
Oli hauskaa nähdä kavereita pitkästä aikaa, puuhailla kaikkea ja olla taas yksi porukasta. Olo kuitenkin tuntui irralliselta, kuin olisin saapunut jostain kaukaa vierailemaan arkisessa maailmassa, jonne en kuulu ja josta kaipaan pois. Palaan siis omaan kuoreeni, oman pienen mieleni sisälle pyörittämään ajatusten karusellia. Olet läski, tyhmä, saamaton, laiska, huono, ruma, epäonnistunut, virhe, taakka... Tunnen sydämen hakkaavan rinnassani, ajatusksen juoksun puuroutuvan ja pelkojen nousevan pintaan. Ahdistaa, vähän itkettää, vainoharha ja epätoivo nousevat pintaan. Pian televisio-ohjelmatkin taukoavat, eikä minulla ole mitään, mihin suunnata huomioni - muuta kuin lähestyvä kohtaus. Paniikkihäiriöni on sitä harvemmin esiintyvää laatua, joka kumpuaa omista peloista ja kykenemättömyydestä elää oman itsensä kanssa. Keksikää nyt jokin nappi, mikä pysäyttää tämän!
Olen viime viikkoina joutunut kasvotusten uuden tunteen, mustasukkaisuuden kanssa. Tunnen, kuinka se myrkyttää mieleni, valtaa uneni ja tekee vainoharhoista loogisia tapahtumasarjoja. Miksi kukaan sinua rakastaisi? Epätietoisuus on pahinta. Ennen tiesin aina ketä uskoa, kuka valehtelee ja kuka puhuu suoraan sydämestään, kuka haluaa parastani ja kuka vain piilottaa omat virheensä. Kaipaan sitä mustavalkoista maailmaa, jossa kaikki oli jaettavissa susiin ja lampaisiin. En jaksa pohtia, kysellä ja selvittää. Tunnen oloni tyhmäksi, onko minua taas huijattu? Nauravatko kaikki muut taas selkäni takana, kun tämä herkkäuskoinen romantikko ei suostu näkemään nenänsä edessä olevia itsestäänselvyyksiä, vai luonko demonini tyhjästä aiheuttaen tarpetonta draamaa?
Olen varmaan kamala, vaikea ja ahdistava seurustelukumppani. Siksi sinua ei voikaan rakastaa ja päädyt joko elämään elämääsi yksin tai valheessa.
Tämä koko lätinä kuuluu muuten niihin käsiin levinneisiin tapauksiin. Kiitos ja anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti