Valitettavasti elämä ei toimi niin.
Tunnen jatkuvasti tarvetta selitellä tekemisiäni ja ajatuksiani, aivan kuin kaikki olisi muiden mielestä jotenkin väärää. Selittelen nyt siis hieman syitä tämän blogin perustamisen taustalla.
1) En osaa pitää päiväkirjaa, sellaista perinteistä. En jaksa kirjoittaa monta sivua pitkiä selostuksia päivistäni. Suurin ongelma on kuitenkin, etten yksinkertaisesti muista. Vietän kuitenkin huomattavia aikoja päivästäni tietokoneella, joten ajatusten tuhoaminen "paperille" tapahtuu kätevästi kaiken muun mukatärkeän ohessa.
2) Pidän blogeista ja sosiaalisista medioista noin yleensä. Ne ovat ujon, satunnaisesti ihmisiä vihaavan ja epäsosiaalisen ihmisen pelastus. Tunnen suunnatonta inhoa/pelkoa puhelimessa puhumista kohtaan, joten internet on oikeastaan ainoa keino, jolla voin pitää yhteyttä ulkomaailmaan niinäkin päivinä, joina en halua poistua kämpästäni.
3) Toivon pystyväni selkeyttämään pääni sisällä riehuvaa mylläkkää, kun pakotan itseni kirjaamaan tuntojani kokonaisiksi lauseiksi mahdollisimman usein.
4) Ei kukaan pidä blogia vain päiväkirjan takia, en usko moista. Jos julkaisee mietteitään julkisessa viestimessä, etsii vähintään alitajunnaisella tasolla myös vertaistukea. Näin ollen luonnollisesti myös toivon jonkun satunnaisen kulkija eksyvän blogiini ja vaihtavan ajatuksia kanssani. Ei minua kannata pelätä, kaikkihan me olemme omalla tavallamme pöpejä.
Nuo ovat ehkä ne suurimmat syyt. Pyrin kirjoittamaan elämästäni ja tunnoistani rehellisesti, minkä seurauksena pysyn anonyyminä. Ehkä jonain päivänä pystyn puhumaan vaikeista asioista omalla nimelläni, mutta toistaiseksi näen siinä enemmän haittoja kuin hyötyjä - tarina on sama, vaikka nimi muutettaisiinkin.
Millainen tarinani sitten on? Olen nyky-yhteiskunnan mielenterveystyön aikaansaannosten malliesimerkki: olen syönyt vahvoja mielialalääkkeitä jo jonkin aikaa ilman diagnoosia. Lääkecocktailini on "yleisin masennuksen hoitoon käytetty" ja yhtä hyödytön kuin kuvauksensakin. Olen aikaisemminkin elämässäni -yläasteelta asti, jos tarkkoja ollaan- kärsinyt mielenterveyden ongelmista, mutta en ole koskaan saanut kaipaamaani hoitoa. Ehkä se johtuu siitä, etten halua tappaa itseäni vaikka kuolemaa toivonkin toisinaan, ehkä siitä, etten ole osannut vaatia apua, tai ehkä vähättelen ongelmiani liikaa, en tiedä. Kiitos erittäin aikaansaavan Poikaystäväni olen nyt ensimmäistä kertaa pääsemässä hoitoputkeen, jossa vaikealle ololleni pystyttäisiin toivottavasti antamaan otsikko. Kirjoitan tulevissa postauksissani enemmän tämän "vaikean olon" ilmentymistä, nyt oloni on niin rauhaton, että keskittymiskykyni lipsuu otteestani. Tulevaisuudessa aion myös paneutua tarkemmin blogini ulkoasuun, nyt en vain jaksa.
Parempaa yötä toivottelee
~Crisse
2 kommenttia:
Moi! Satuin vierailemaan blogissasi ja ajattelin vain kertoa, että taidanpa lisätä itseni lukijaksi. Yleisesti ottaen olen äärimmäisen laiska kommentoimaan, mutta ilmotan jo etukäteen, ettet todellakaan ole ainoaa laatuasi ja muitakin hulluja mahtuu joukkoon. Onnea blogin kanssa! :)
Heips! Kiitos kommentista, se nosti pienen hymyn huulilleni. :)
On lohduttavaa kuulla, että maailmaan mahtuu muitakin, joilla kaikki rattaat eivät pyöri kuten valtaväestöllä (vai joko masistelevat ovat enemmistö?). Toivottavasti viihdyt lukijana ja... en osaa vastata kommentteihin rationaalisesti, mutta oleellinen tuli kai sanottua. :)
Lähetä kommentti