Olen perusolemukseltani hyvin visuaalinen, en vain opi parhaiten näkemällä vaan nautin kauniista asioista yli kaiken - kai minua voisi kutsua esteetikoksi. En itse osaa tuottaa mitään katseenkestävää, mikä on aina harmittanut minua, mutta harjoitus ei aina tee mestaria ja kaikille ei vain ole suotu taiteilijan lahjoja. Haluaisin kuitenkin tuoda esiin estetiikankaipuutani lisäämällä jokaiseen merkintään kuvan, joka herättäisi minussa tunteita jostakin kauniista - päivästä riippuen se voi olla vaikka kuva kivestä, mutta se toisi kaipaamani lisän tekstimerkintöihin. Saatan muokkailla ja rajailla kuvia mieleni mukaan, sillä rakastan leikkiä kuvankäsittelyohjelmilla.
(Kuvat nappaan häikäilemättömästi Googlesta ja muualta virtuaalimaailmasta. Ei tässä ole kyse siitä mitä kuvassa on tai mistä se on, vaan miltä se näyttää.)
Tässä kuvassa viehättää erityisesti vastakohtien kontrasti ja kuvan liike.
Huomaatteko, selittelen taas tekemisiäni - ja tämä on sentään oma blogini. Hyväksynnäntarpeeni on selvästi kyltymätön.
Vellon parasta aikaa syyllisyyden aallokossa (ompa runollista): en ole tehnyt mitään hyödyllistä päiväkausiin. Hyödyllisellä tarkoitan pakollista, eli siivoamista ja lukuisia ja taas lukuisia rästitöitä. Tehtävät eivät ole edes vaikeita, mutta ajatuskin kirjoittamisen aloittamisesta täyttää mieleni kauhulla ja ahdistaa rinnassani. Ei siitä kuitenkaan tule hyvää. Jos en ole parhaimmillani, en halua tehdä tehtäviä ollenkaan, hävettää palauttaa keskenkertaisia töitä ja ajatella, että tarkastaja pitää minua idioottina, jotenkin vajaana ja kyvyttömänä älykkäisiin ajatuksiin. En ole koskaan ollut kaunis tai suosittu tai omannut muitakaan sosiaalisessa hierarkiassa arvostettuja piirteitä (ainakaan omasta mielestäni), älykkyys on aina ollut minun juttuni, se mistä minut tunnetaan. Nyt sekin on viety minulta: pääni on täynnä ajatuksia, en vain saa muutettua niitä koulutöiden muotoon.
Opiskelen unelma-alaani ja haluaisin todella pärjätä ja imeä itseeni kaiken mahdollisen tiedon. Meille annettavat tehtävänannot tuntuvat vaan jonninjoutavilta, huomaa jo kauas, ettei luennoitsijaa kiinnosta lukea tuotoksiamme sen enempää, kuin meitä kiinnostaa kirjoittaa niitä. Se ei hyödytä ketään, joten en pysty motivoimaan itseäni tekemään niitä. Ajaudun ahdistuskohtaukseen jo ajatuksesta, että pitäisi vääntää mukafiksua analyysia jonninjoutavasta asiasta - typerää!
Muistan joskus yläasteaikoina, pahimpina kausina istuin lattialla ja itkin, kun äitini teki koulutehtäviäni. En vain pystynyt, en pystynyt, vaikka tiedän olevani niissä hyvä. Nyt vaan minulla ei ole ketään kirjoittamassa puolestani. Deadlinet olivat ja menivät, enkä ole kirjoittanut riviäkään. Turhautumiseni on sanoinkuvaamatonta.
Sen sijaan istun tässä koneella, tekemässä "en mitään", valvomassa liian myöhään. Enee lääkkeenikään eivät saa minua nukahtamaan, mutta se ei ole mitään uutta. Teini-ikäisenä minulla kokeiltiin ensimmäisen kerran liutaa unilääkkeitä (en muista minkä nimisiä). Yksikään niistä ei saanut minua nukkumaan, mutta jonkin aiheutti kyllä mielenkiintoisia hallusinaatioita. Mistä lie tuokin johtuu, en ole lääkäri, luin kemiaakin lukiossa vain yhden kurssin, joten en osaa vastata.
Paskat, laitoin teemukillisen hautumaan puoli tuntia sitten ja unohdin sen. No, keitän uuden kupillisen. En osaa edes teetä keittää.
Pahinta on, kun tiedät, että sinussa on miljoona asiaa vialla, mutta yhdellekään ei ole annettu selkeää nimeä. Ei ole määriteltyä sairautta, jota syyttää, jonka niskaan kaata se, että ei pysty elämään enemmistön tavoin. Ehkä olenkin vain laiska ja saamaton. Ehkä minun pitäisi vain ryhdistäytyä ja pakottaa asiat rullaamaan. Ei se toimi niin. Tiedän monien ajattelevan niin, sellaisten, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia mielenterveyden ongelmista. En moiti heitä, se on luonnollinen suhtautumistapa, enkä haluaisikaan heidän ymmärtävän tätä täysin, koska silloin heidän täytyisi tuntea se sama tuska, jota minä tunnen. Kun ajatuskin jostain mukavuusalueen ulkopuolella olevasta salpaa hengityksen, kun öitä siivittää pelko sekoamisesta, kun unelmatkin muuttuvat painajaisiksi, kun tuntee olevansa vain taakka läheisilleen, joita toisina päivinä rakastaa, toisina vihaa.
Toivottavasti huomenna on edes vähän parempi päivä ja pääsisin sängystä ylös ennen keskipäivää. Toivottavasti saisin edes jotain aikaan. Toivottavasti paistaisi aurinko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti