Pinnallisuus silloin tällöin on ihan ok

Tiedän ulkonäköni olevan minulle jonkin asteinen pakkomielle. Päiväsairaalan arviointihaastattelussa sanoivat, että minulla olisi vääristynyt käsitys itsestäni. Tuon mäkin olisin osannut kertoa, ääliöt. Tämä lähti siitä, kun myönsin, että uskon olevani liian pyöreä (olen siis normaalipainoisen alarajoilla). Itseinhhoni on kuitenkin juurtunut vahvaksi osaksi luonnettani, osaksi persoonaani. Miksi näin? Antakaas kun kerron omia fiiliksiäni... Antakaas kun harakanpersenaamainen ihrakasa avautuu...

Olin iloinen lapsi, energinen, mielikuvitusrikas ja vaikka viihdyin myös yksinäni, minulla oli koulussa ja harrastuksissa paljon kavereita. En ajatellut ulkonäköäni hiusteni pituutta enemäpää, miksi olisi pitänytkään? Eivät ulkonäköpaineet ja kauneusihanteet kuuluu lapsuuteen, etenkin kun minä olin aina halunnut olla poika ja inhosin "tyttöjen leikkejä".

Murrosikäni alkoi suhteellisen nuorena, jo 11-vuotiaana. Tulin harmillisen tietoiseksi itsestäni ja sulkeuduin ehkä hieman. Liikuin rauhallisessa porukassa, en käynyt diskoissa tai muissa vastaavissa tapahtumissa. Uskoin vakaasti olevani lihava (en ollut) ja käytin suurimmaksi osaksi poikien reisitaskuhousuja (peittääkseni muka isot reiteni), äitini liian isoja vaatteita, enkä muutenkaan välittänyt vaatteista tai meikeistä.

Yläasteella aloin pukeutua massan mukaisesti, mutta lukuunottamatta muutamaa sekoilua yhdeksännellä, en juuri liikkunut kylillä viikonloppuisin. En siis ollut mitenkään "suosittu", minulla ei ollut ns. poikaystävää, eikä siis mitään ihanaa teinirakkaustarinaa. Uskoin sosiaalisen elämäni - eli sen puutteen - johtuvan siitä, että olen ruma. Sulkeuduin entistä enemmän omiin maailmoihin, missä kaikki oli kaunista ja hyvää.

Vasta lukiossa kiinnostuin muodista ja kauneudenhoidosta, mutta oma ulkonäköni ällötti edelleen. Kompensoin sitä pukeutumalla mustaan ja käyttämällä paljon koruja - en kehdannut pukeutua muotivaatteisiin, vaikka niistä olisin pitänytkin, koska en uskonut olevani riittävän hyvännäköinen kantamaan niitä. Aloin seurustella nykyisen kihlattuni, tulevan aviomieheni kanssa lukion lopussa. Seurustelun myötä kiinnostuin entistä enemmän ulkonäöstäni, koska halusin näyttää hyvältä kultani rinnalla. Pahat kielet kylällä (ihania nämä pienet paikkakunnat!) veisasivat, etten ollut tarpeeksi kaunis, enkä siis lainkaan poikaystäväni arvoinen. Tiedän, että tällä haukkumsiella ei todellisuudessa ollut mitään tekemistä ulkomuotoni kanssa, mutta se osui lujaa jo ennestään heikkoon itsetuntoon. Laihduin rajusti aina alipainoiseksi asti, mutta aikojen parantuessa myös painoni palasi terveemmäksi. Paineet kuitenkin jäivät.

Poikkikseni on auttanut minua rakentamaan itsetuntoani uudelleen. Hän jopa marssitti minut joskus alusvaatteisillani peilin eteen ja kävi koko kroppani läpi näyttäen, mitä kaikkea kaunista siinä on. Hän kehuu minua jatkuvasti ja uskon hänen todella tarkoittavan sitä. Aika ajoin uskon jopa itsekin olevani ihan siedettävän näköinen. Nyt yli kaksikymppisenä uskallan pukeutua juuri niin kuin haluan, enkä kätke itseäni mustaan tai isoihin vaatteisiin tai liikaan kajaaliin - uskallan siis olla myös naisellinen. Tietysti minulla on valtava määrä tyhmärumaläski-päiviä, jollain suostun hädin tuskin poistumaan kämpästäni ulkoiluttamaan koiraa, mutta edes silloin tällöin tunnen kelpaavani maailmalle.

Olen kuitenkin ryhtynyt toimenpiteisiin inhoamaani ulkomuotoa vastaan. Nyt vasta tajusin, ettei peilikuvaansa tarvitse taistelutta tyytyä. Voin laittaa unelmoimani hiustenpidennykset, käyttää korkokenkiä, lenkkeillä kiinteyttääkseni reisiäni, vaihtaa suklaapatukat hedelmiin, käydä solariumissa, ostaa laadukkaampia meikkejä... ja kaikki tämä on ihan ok, eikä mitään "ihmisten huijaamista". Ostin juuri kunnollisen (ja sikakalliin) suoristusraudan, johon olin säästänyt, enkä mitään markettien takuun päättymiseen asti kestäviä kräpsärautoja. Ja tiedättekö mitä? Tuntuu hemmetin hyvältä! Haaveilen myös hampaiden valkaisusta, mutta kyse on sen verran tyyriistä toimenpiteestä, että se saa odottaa parempia taloudellisia aikoja. Kompensoin tässä menetettyjä aikoja.

Kaiken tämän hössötyksen ja vaivannäön jälkeen oloni tuntuu kuitenkin paremmalta, joten koen sen olevan kaiken arvoista. Inhoan kyllä edelleen sovituskoppien +10kg-peilejä, ruokavammailen, oksentelen epäterveellisen ruuan, vietän suuren osan päivistäni lökävaatteissa, pakoilen läskivaatteisiini, nolostun julkisilla uimarannoilla bikineissä, harrastan liikuntaan suureksi osaksi sen takia, että haluan olla timmimpi... Tunnen usein ulkona liikkuessani suoranaista häpeää, koska uskon pilaavani maiseman. Mokomakin tynnyri.

Mutta, baby steps... :)

Muuten on mennyt ihan ok. Aloitan päiväsairaalassa parin viikon päästä (jänskää!). Hieman hermostuttaa se jatkuva sosiaalisoituminen sekä näkemäni porukka siellä. Varmasti mukavia ihmisiä, mutta ensivaikutelmani oli "pitääkö tuoda oma nyrkkirauta vai saako sen talon puolesta?". Toivottavasti koko paikka ei ole vain pelkkää turhanpäiväistä lässytystä. Ei kai sitä saa selville kuin kokeilemalla... inhoan uusia tilanteita.

Vietimme kivan viikonlopun poikkikseni kanssa, hän auttoi saamatonta tyttöystäväänsä siivoamaan kämpän ja pesemään pyykkiä ja muuten vain makoilimme sohvalla. Olen ollut koko viikon jotenkin poissaoleva, enkä tiedä miksi. Aivan kuin aivoni koettaisivat blokata jotakin epämukavaa tunnetta, mutta en saa siitä kiinni. Ehkä se johtuu vain pienennetyistä lääkeannoksistani tai sitten olen lopultakin lipsumassa täysin omaan haavemaailmaani. Kelpaa!

Se niin ihanaa ois ja mä en ikinä lähtisi pois

Tänään on ollut yllättävän hyvä päivä. Huolimmatta siitä, että nukuin sen veraan myöhään, etten voi sanoa nähneeni aamua lainkaan, hereilläoloaika on tuntunut enemmän palkitsevalta ja nautinnolliselta kuin siltä ikuiselta pakkopullalta ja pahoinvoinnilta. Vaikka päivä on ollut sateinen ja kastuin kunnolla laahustaessani kotiin roukakaupasta, onnistuin silti hymyilemään järjestäessäni ruokia jääkaappiini - se näyttää niin kauniilta, kun hyllyiltä löytyy ihan oikeaa ruokaa. Mielialojeni tunnistamiseen on muutamakin knoppi ja ruokailutottumukset ovat yksi niistä. Masentuneena ja ahdistuneena sorrun päivittäiseen lohtusyöntii, mikä siis tarkoittaa suuria määriä mitä tahansa herkkuja. Hyvässä vireessa taas syön monipuolisemmin ja terveellisemmin, koska en koe jatkuvaa tarvetta raapia kasaan hitusta hyvää oloa ihan mistä tahansa. Syömällä tasapainoisemmin pystyn myös hillitsemään oksenteluani, sillä halailen vessanpönttöä useammin silloin, kun uskon syöneeni jotain epätervettä ja lihottavaa. Tietysti kun oksentelu alkaa, on sitä vaikea estää vaikka haluaisinkin, mutta kevyemmällä ruokavaliolla voi ainakin koittaa vaikuttaa psykologiseen puoleen ja toivottavasti hillitsisi oksennusrefleksiäkin.

Suunnittelin itselleni oikein tottumuksiini pohjautuvan ruokavalionkin:

- jatkan hedelmien lisäämistä päivittäiseen ruokailuuni, omenat ja päärynät ovat jo arkipäivää, tänään ostin vielä pussillisen kiivejä. Odotan innolla mansikkakauden alkamista sekä melonien hintojen hetkellistä tippumista sesongin myötä.

- maitotuotteista en luovu (sitäpaitsi ne muistaakseni ehkäisevät rasvan tehokasta imeytymistä tms.), eli rasvatonta maitoa juon edelleen, sekä ostan viiliksiä tai vastaavia välipaloja sekä jogurttia murojeni seuraksi

- Fittness-murot vaniljajogurtilla ovat herkkuani

- Knorin kasvissosekeittoa syön useana päivänä viikossa, voisin aloittaa taas keittojen tekemisen itsekin nyt kun vapaa-aikaa on enemmän - bataateilla, porkkanoilla, perunoilla ja kesäkurpitsalla pääsee jo pitkälle

- aasialainen ruoka on paitsi uskomattoman hyvän myös kevyttä, eikä näin soimaa omatuntoani

- kananmunia voin paistella aina silloin tällöin

- en ole mitenkään innokas leivän mussuttaja, mutta piimälimppuun iskee joskus suoranainen himo

- porkkana- ja kurkkutikut kermaviilidipissä (sisältää siis "dippiainepussin") ovat suositeltava vaihtoehto naposteluhimon yllättäessä - myös paistetut ruisleipätikut toimivat!

- aion sallia itselleni paitsi harvoin tapahtuvan satunnaisen herkuttelun ja lipsumisen, myös colajuomat, lakritsin, fetan sekä jäätelön kohtuudella (onhan nyt sentään lähestulkoon kesä!)

- koitan vähentää pikamättöruuan äärellä porsastelua, jatkuvaa suklaansyöntiä sekä aterioiden laiminlyöntiä napostelun kustannuksella

- off-topiccina ruokaan mainittakoon, että olen löytänyt juoksemisen ilon, loistava tapa purkaa pahaa oloa!

Ja ei, en siis yritä laihduttaa. Okei, kyllä minä oikeasti haluaisin olla miljoona kiloa laihempi, että kai minä sitten yritänkin. Haluaisin koittaa elää terveellisemmin ja uskon kunnollisen ruokavalion olevan osa sitä paljon mainostettua Parempaa ja Onnellisempaa Elämää.

Tämä kaikki kuulostaa kauniilta ja hyvältä ja onnistuukin niin kauan, kun hyvä oloni vain kestää. Valitettavasti se ei milloinkaan tarkoita pitkää aikaa, sillä pienikin takaisku saattaa suistaa minut täysin radaltani. Siihen ei tarvita kuin yhden ihmisen paha mulkaisu, jonkin ei-niin-tärkeän-asian unohtaminen, äkillinen raha-ahdistus, puhelinsoitto äidiltä, poikkis ei pääsekään lomille... Tyhmä pikkujuttu voi pilata elämäni viikoiksi ja voin kertoa, että se on raskas tapa elää. Täytyisi vain koittaa keskittyä hetkeen, mikä on ehdottomasti helpommin sanottu kuin tehty. Ah, kliseitä! Sano nyt vielä, että "jokainen päivä on uusi mahdollisuus" tai jotain muuta paskaa ja ainakin laukaiset oksennusrefleksin kaikilla muilla.

Mutta nautitaan tästä nyt kun vielä voin. Ehkäpä jopa lähden kaupungille kiertelemään kauppoja ja toimittamaan asioita huomenna? Villiä!

Itsensä kanssa eläminen on pahinta

Tunnen aina itseni turhautuneeksi psykologitätin tapaamisen jälkeen. Mitä selaisella lässytyksellä muka voi saada aikaan? Kerro miten menee, mikä fiilis, ai tiedostat itse nämä jutut... huoh. En tiedä johtuuko se helteestä vai mistä, mutta tunnen itseni vielä aikaisempaakin saamattomammaksi. Laiska paska.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, minusta on ihanaa, kun ei tarvitse palella kellon ympäri. Mutta kuumuus antaa mielelleni taas yhden tekosyyn olla tekemättä mitään edes etäisesti järkevää, kuten siivota tai tiskata. Käytän myös jaloissani olevia rakkoja tekosyynä sille, miksi en jaksa lenkkeillä. Itsepetos on kaunista, mutta väsyttävää. Jos pystyn valehtelemaan itselleni näin tehokkaasti, niin miksen kenelle tahansa. Onneksi Poikkis tulee tänään luokseni, saan elämään taas jotain rytmiä ja turvaa. Illat ovat näet yleensä pahimpia, silloin en pääse itseäni pakoon minnekään. Olen loukussa oman itseinhoni ja kuluttavien ajatuksieni kanssa, haluaisin kirkua, lyödä, lähteä. Ja sitten taas en.

Toisaalta poikkiksen ilmestyminen opiskelukämppääni aiheuttaa myös myräkän korvieni välissä. Viikot olen tottunut olemaan täällä miten tykkään, profiloitunut opiskelijaksi ja siksi naapurin tytöksi, jolla on se suloinen koira. Tyttöystävän roolin yhdistäminen tähän kaikkeen, minkä olen yksin rakentanut, tuottaa ongelmia. Olen kyllä onnellinen Poikkiksestani ja hänen läsnäolostaan, mutta minusta tuntuu myös kuin yksityistä tilaani loukattaisiin. Taas yksi stressin aihe lisää, kivaa.

Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät vain ottamaan rennosti, nauttimaan auringosta ja elämään hetkessä. Minun elämäni on pelkoja ja pakenemista, hetkellisiä hyvänolontunteita ja itsesyytöksiä. Nauti tässä nyt sitten hienoista ilmoista.

P.S. Laittaisin tähän kuvan, mutta Photobucket ei osoita yhteistyöhalukkuutta. :(

Kuvitelkaa tähän kiva ja kesäinen otsikko

Tiedän viimeisimmästä kirjoituksestani vierähtäneen jo tovi. Olen useaan kertaan aloittanut postausta, valinnut kuvan ja tuhonnut ajatuksia parin virkkeen verran näytölle, mutta sitteen.. ei mitään. Jos tekstiä ei tule spontaanisti ja luonnostaan (niin kuin yleensä), en jaksa stressata itseäni pohtimalla blogiani ja pitkää päivitysväliä. Kasaan itselleni liikaa stressiä jo monesta muusta vähemmän tärkäestä aiheesta, blogini haluan pitää pakotienä siitä kaikesta, en taas yhtenä ahdistuksen aiheuttajasta. Nyt palailu kirjoitteluun tuntuu kuitenkin hyvältä. :)

Kesäloma kolkuttelee jo ovella, enää yksi tentti, mihin vängän väkisin haluan osallistua, vaikka Setä Psykiatri olisi passittanut väsyneen ihmisen sairaslomalle jo kuukausi sitten. En vain osaa antaa periksi, se olisi liian nöyryyttävää. Pakko pärjätä, pakko saada aikaan, pakko raata vielä senkin jälkeen, kun on ohittanut kriittisen jaksamisensa rajat. Onko vika sitten minussa vai suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, mene ja tiedä.
Pääsen kuun lopussa päiväsairaalan haastatteluun, eli jos ne vaan huolivat minut, vietän siellä kesäni kunnes pulju menee lomille. Lähettivät oikein lukujärjestyksenkin: tarjolla on runsaasti aktiveteettiryhmiä ja muuta mahdollisesti mukavaa. Olo on vähän niin kuin kutsu päiväkotiin olisi käynyt. Olen kyllä iloinen, että saan hoitoa (jota kuulemma tarvitsen) ja tällaisia mahdollisuuksia, mutta minulla on myös epäilykseni asiasta. Ystäväpiiristä ja poikaystävästä huolimatta olen pohjimmiltani erakkoluonne, jonka täytyy päästä vetäytymään omiin oloihinsa tai nuppi kilahtaa. En siis tiedä, miten reagoin päiväsairaalan kaltaiseen pakotettuun sosiaaliseen toimintaan. Onneksi siellä ei koko päivää kuitenkaan olla.
Toinen itseäni rassaava asia on, että vienkö jonkun toisen hoitopaikan? Joku varmasti tarvitsee tätä paljon enemmän kuin minä. Hain alunperin apua lähinnä Poikaystäväni kehotuksesta ja koska tiesin, että mun "tilani" alko käydä miesparalle raskaaks ja epäreiluks. Ongelma onkin siinä, että en koe itseäni sairaaksi. Etenkin nyt, kun on tehty selväksi, että en ole masentunut, olollani ei ole edes nimeä. Ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja purisit hammasta niin kuin kaikki muutkin, saamaton nyhverö, yhyy kun sulla on vaikeaa! Siksi tunnen syyllisyyttä saamastani avusta. Yritin selittää tätä Setä Psykiatrille, en tiedä tajusiko hän. Jankutti vaan että "kyllä sinä tätä tarvitset". Hmm.

Tänään auringonpaiste tuntuu mukavalta, lämmittää ihoa ihanasti. Mulla on muutenkin menossa taas sellanen viikko, etten oikein hallitse tekemisiäni. Rahaa kuluu (etenkin ruokaa, läskipläski), vaikka sitä ei todellakaan olisi ylimääräistä. En vain... välitä? Sisäistä? Tiedosta? Siksi en oikein enää uskalla lähteä kaupingille, tiedän tuhlaavani turhuuksiin ja hadistuisin, jos en voisi tehdä niin. Huoh. Onkohan tämä sitä paljon mainostettua maanisuutta? Tai vainoharhaa.