En viitsi edes selitellä, miksi en ole koko heinäkuun aikana saanut tänne aikaiseksi yhtäkään postausta. Luulisi, että kesä olisi helpompaa aikaa, mutta valitettavasti ongelmat eivät katoa mihinkään, ne vaan muuttavat muotoa.
Olen lomaillut isäni luona lähes koko kesän lähinnä seurankaipuussa, osittain rahapulassa sekä sitä yksinkertaisesta syystä, että kotiseudullani on ollut paljon kaikenlaisia juhlia. Kuvittelin, että lapsuudenkodissa olisi helpompi olla kuin täällä yksinäisessä betonihelvetissä, mutta en enää menisi vannomaan. Ensinnäkin: lapsuudenkotini on poissa ja vanhempani ovat keksittyneet riitelyyn. Toseksi: kotona ei koskaan ole ketään, eikä minulal ole juurikaan ystäviä jäljellä vanhoissa maisemissa. Olisi siellä, olet vaan niin laiska paska, ettet jaksa pitää yhteyttä kehenkään. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen siis viimeisen kuukauden möllöttänyt omissa oloissani tekemättä oikeastaan mitään - oi mikä flashback teinivuosiin!
Nyt olen palannut hetkeksi kerrostaloasuntooni ja ahdistus kaatui päälleni jo ensimmäisinä päivinä: itkukohtaukset kauppalaskujen takia, yksinäisyys, kykenemättömyys hoitaa mitään arkiaskareita... En tiedä, mitä lumerauhoittavia se puoskari minulle määräsi, mutta ei näistä ainakaan mitään iloa ole. Taidan vaihtaa viiniin.
En jaksa enää krijoittaa. Missään ei ole hyvä olla.
