Keväällä kaikki hullut todellakin kaivautuvat koloistaan: kuulin juuri (tai vasta, hurraa uutispimennolle) asuinkaupungistani löytyneestä myrkystä, joka siis oli suunnattu koirille. Koiranomistajana tietysti kiehun silmittömästä raivosta ja olenkin jo kehitellyt mukavia menettelytapoja, joita haluaisin soveltaa syylliseen - erästä kirjaa mukaillakseni, pyrin keksimään, miten innokkaan myrkynkylväjän sydämen voisi kaivaa tämän rinnasta niin, että uhrin saisi pidettyä tajuissaan riittävän kauan, jotta hän näkisi minun puristavan ilmeisesti kivestä tehtyä mustaa pikisydäntään kädessäni. Lääketieteellisesti ehkä mahdotonta, mutta houkuttelevaa.
Suhtaudun siis kiivaasti koirani suojelemiseen, sillä tuo pieni hölmö otus on minulle kuin oma lapsi, niin siirappiselta kuin se kuulostaakin. Se odottaa minua kotiin, tervehtii iloisesti, nukkuu sänkyni vieressä, katsoo kanssani televisiota... Elämäni ei oli tämänkään vertaa elämisen arvoista ilman koiraani ja ajatuskin siitä, että joku häiriintynyt hirviö haluaisi vahingoittaa täysin viatonta lemmikkiäni nostaa murhanhimoni epäinhimilliselle tasolle. Samalla se kuitenkin kasvattaa myös vainoharhaisuuttani. Nyt syynään niin huolella kaiken, mitä turreni kuono koskettaa, että olen lähellä kävellä auton alle tai lyhtypylvästä päin ja pidän hihnan tavallistakin tiukemmalla. Ihan kuin tässä tunnesopassa ei olisi riittämiin, koen myös valtavaa ahdistusta asian tiimoilta. Olenkin käpertynyt tietokonetuoliini kirjoittamaan tätä koettaen samalla epätoivoisesti tasata hengitystäni. Itkettää ja rintaan sattuu - arvonkin tässä parasta aikaa, pitäisikö napata yksi diapam, jotta ylikierroksilla käyvät aivoni voisivat vaipua suloiseen lääkehorrokseen.
Oikeastaan massiivinen ahdistukohtaus on juuri sopiva päätös muutenkin katastrofaaliselle päivälleni: en mennyt luennoille, enkä ole saanut tehtyä mitään koulujuttuja (kyllä, kutsun yliopistoa "kouluksi", vaikka kaikki eivät sitä hyväksykään, hah). Jos tästä jotain hyvää haluaa hakea, niin pääsimpä sängystä ylös jo kymmeneltä, hyvä minä! Miksi sitten en lähtenyt luennoille, vaikka ne olisivat varmasti olleet mielenkiintoisia? En tiedä. En vain...pystynyt. Tänään ei ollut sellainen päivä. Oikeastaan olotilan laukaisi se, että olin eilisestä asti ajatellut, että luentoni alkaisivat kahdelta, mutta herättyäni tajusin niiden alkavankin jo puoiltapäivin. En ollut varautunut ajanmuutokseen, joten se -ylläri pylläri- suisti henkisen tasapainoni jonnekin syvälle ja päädyin jumittamaan koneelle. Eli aivotinta datausta koko päivä, kirjoitettujen esseiden määrä pyöreä nolla. Olen tyhmä ja laiska vätys, enkä ansaitse opiskelupaikkaani.
Valtava syylisyys piina minua saamattomuuteni vuoksi. Olen pettänyt itseni ja kaikki ystäväni, kun en mennyt heidän iloiseen seuraansa, en edes ilmoittanut itsestäni mitään. Olen täysin epäonnistunut opiskelijana, koska en saa mitään aikaiseksi. Olen myös surkea laihduttaja, sillä tänäänkin sorruin syämään leipää ja fetaa, vaikka pärjäisin hyvin ilman. FAIL.
Kaiken järjen vastaisesti kevätaurinko ei taianomaisesti muuta kaikkea ympärilläni satujen karkkimaaksi, päinvastoin. Tunnen lämmöstä ja valosta iloitsevien ihmisten keskellä itseni synkäksi ja pahaksi myrskypilveksi. Ennen minäkin riemuitsin keväästä, mutta enää edes se ei pysty piristämään ympärivuorikautisesti alaviritteistä mieltäni. Linnut laulaa, aurinko paistaa BIG DEAL, samaa paskaa, eri kuorrute. En siis koe kutsumusta valua keväästä huumaantuneiden kanssaeläjienni joukkoon, masentaisin vain kaikki synkeällä olemuksellani. Talvella luontokin tuntui masistelevan kanssani, nyt se lähinnä ilkkuu päin näköäni.
Pahoittelut surkuttelevasta postauksestani, se sopii mukavasti päiväni teemaan. Toivottavasti muut pystyvät nauttimaan auringon lämmitävistä säteistä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti