Elämä päiväsairaalassa saa minut äärimmäisen turhautuneeksi: siellä ei tapahdu mitään. Tarkoitan todella ei yhtikäs mitään. En pysty ymmärtämään, mitä hyötyä siitä on minulle, että tuhlaan päiväni siinä laitoksessa. Kerran olen pelaillut jotain muiden kanssa, näinkin tapahtui tavallista innokkaamman ohjaajan aloitteesta - tämä ohjaaja oli jopa paikalla, mikä on harvinaista, kun ohjattua toimintaa ei ole (eli suurimman osan päivästä). Muuten luen kirjaani, muut puuhaavat omiaan: joku lukee myös, toinen kutoo, joku koittaa nukkua... Kaikki ovat niin passiivisia, ettei minua edes kiinnosta koittaa saada hiehin jotain yhteyttä. En pelkää muita ihmisiä, en vain kiinnostu heistä kovin helposti ja päivä toisensa jälkeen romaani vie voiton väkinäisistä ihmiskontakteista. Juuri näitä ihmiskontakteja pidetään päiväsairaalan tärkeimpänä antina, mutta tämäkin on kyseenalaista, kun koiranikin on huomattavasti seurallisempi kun nämä päiväsairaalan tyypit yhteensä! Huomenna hoitoneuvottelussa kyseenalaista kyllä koko laitoksessa jatkamiseni, tuntuu että saan moisesta hoidon puutteen peittelystä vain harmaita hiuksia.
Anteeksi avautumiseni, nyt tuntuu vähän paremmalta, kun sain purettua päivien aikana kerääntyneitä höyryjä. Ketä sinun horinasi muka kiinnostavat?
Viikonloppu oli ihan mukava, sain viettää laatuaikaa poikkiksen kanssa. Sinänsä tämä on harvinaista herkkua, koska usein viikonlopuille kasautuu paljon paineita, mikä usein johtaa väsyneeseen riitelyyn. Myönnän myös olevani jonkin verran mustasukkainen pikkikseni ajasta, sillä koko viikkoni keskittyy etenkin tällä hetkellä poikkiksen lomien odotteluun ja tämän potentiaalisesti yhteisen ajan jakaminen muiden kanssa turhauttaa. Tiedän tunteen olevan epäreilu, mutta toisaalta myös inhimillinen - tottakai toisen kanssa haluaisi olla mahdollisimman paljon, kun suurin osa ajasta menee ikävöidessä. Toisinaan tunnen itseni jopa hylätyksi, kun poikkikseni haluaa nähdä muita - taas epäreilu ja lapsellinen suhtautuminen omalta osaltani, mutta minkäs teet. Ei kukaan väittänytkään, että armeija-aika olisi helppoa parisuhteelle. Sanottakoon vielä, ettei armeijakaan kyllä asiaa helpota muuttamalla aikatauluja jatkuvasti, eikä kykene kertomaan siitä ajoissa. MUR.
Nyt kun minulla todellakin on liikaa aikaa ajatella (mikä on epäterveellistä), olen havainnut kykenemättömyyteni päätöksentekoon pienissäkin asioissa. Esimerkiksi kysyttäessä lempiväriäni, en osaa sanoa mitään varmaa - toisena hetkenä se voi olla musta, toisena vihreä, toisena punainen ja niin edelleen. Vielä pari vuotta sitten osasin vastata tuollaiseen kysymykseen, mutta reilu vuosi sitten mielessäni alkoi kasvaa ajatus, että vaaleanpunainen - ennen inhoamani väri - onkin ihana. Samalla aloin tehdä asioita, jotka sotivat jopa omaa minäkäsitystäni vastaan: muutuin tyttömäisemmäksi, ehkä pinnallisemmaksi ja kiinnostuin ylen määrin ulkonäöstäni. Joku voisi sanoa, että ihminen muuttuu vanhetessaan, mutta minusta ei tunnu, että persoonani kehittyisi mihinkään. Ei, se "vanha minä" on edelleen korvieni välissä ja nostaa päätään aina sopivalla (tai epäsopivalla) hetkellä. Tuntuu kuin päähäni olisi muuttanut joku toinen ja se toi kämppikset mukanaan. Voitte vain kuvitella, mikä sota päässäni on ruokakaupassa! Yksi sanoo, että osta halpaa, yksi sanoo terveellistä, yksi haluaa heittää elämän risaiseksi ja yksi haluaa vain hetkellistä helpotusta pahaan oloon hyvästä ruuasta.
Ja sitten ihmetellään, miksi olen aina niin väsynyt.
