The Cry You Know

Skins: Freddy ´&Effy


Katselin tässä Sinkkuelämää iltani piristykseksi - se, että olen nähnyt kaikki jaksot varmaan miljoona kertaa ei heikennä niiden viehätystä. Muistan vielä, kuinka teini-ikäisenä koetin mennä jonnekin talomme syrjäisimmistä televisioista olohuoneen sijaan katsomaan sarjaa, koska sen katsominen isäni nähden olisi ollut sen ikäiselle ylitsepääsemättömän noloa. Nykyään taas voimme nauraa hdessä härskeille vitseille - vasta jälkeenpäin tajuaa, kuinka hankalaksi itse teki teini-iän ja vielä ihan turhaan.

Mutta ei tarkoitukseni ollut kirjoittaa tänne murkkuikäisten punaisista poskista aina, kun jotain seksuaalisuuteen viittaavaa mainitaan. Tämän illan toisessa Sinkkuelämää-jaksossa Carrie kertoi Aidanille pettäneensä tätä Kihon kanssa. Kun Aidan halusi ottaa etäisyyttä Carrieen, tämä itki todella lohduttomalla tavalla, tavalla, jota ei yleensä muissa tilanteissa näe - Sarah Jessica Parker eläytyi suoritukseen upeasti. Ennen en olisi edes tunnistanut tuota itkua, mutta nyt se kylämäsi sydäntäni saaden minut ajattelemaan taannoisia tapahtumia omasta elämästäni. Kuinka Poikkikseni ei enää tiennyt, halusiko olla kanssani, vaikka sanoi rakastavansa. Kuinka hän ehkä halusikin lähteä, mennä pois, jättää minut yksin ja ilman häntä. Se itku, se paniikki kun tajuat, että saatat tällä sekunnilla menettää sen, mitä rakastat enemmän kuin itse elämää on kai jotain, minkä vain saman tuntenut tunnistaa. Kun sydämesi hakkaa niin että koko kroppaan sattuu jo pelkkä lyöntien voima. Kun jokainen hengitys tuntuu myrkkykaasulta keuhkoissa. Kun antaisit mitä tahansa, että voisit kuolla siihen paikkaan, ettei sinun tarvitsisi nähdä, mihin tämä kaikki johtaa. Se itku jatkui viikon, mikään ei vienyt sitä pois, minnekään ei voinut paeta. Kipu oli niin suurta, että se vei järjen, imi elämän pois ja korvasi sen pelolla ja yksinäisyydellä.

Se sattuu edelleen - se sattuu vielä pitkään. Joskus yön pimeimpinä tunteina se itku löytää minut ja pelko herää. Mutta siitä voi selvitä - me voimme selvitä. Me olemme edelleen me, vaikka kaikki jo luulivat toisin, myös minä. Me emme aio erota, me rakennamme tämän uudestaan, meistä tulee vahvempia yhdessä.

Mutta silti se itku ei ole kadonnut.

Do you ever wish you could just disappear?

Tiedättekö sen tunteen, kun olisi hirveä hoppu, deadlinet painavat päälle ja kämppä on kuin vandaalijoukon jäljiltä - eli siis tekemistä olisi enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja? Ja sitten kaiken paineen alla: totaalinen lamaantuminen? Istun vain ja olen, tuijotan tietokoneen ruutua, surffaan netissä tekemättä mitään, kuuntelen musiikkia ilman ajatuksia, jaksan katsoa televisiosta korkeintaan puolen tunnin ohjelmia ja koiran ulkoiluttaminen tuntuu maratoonilta myllynkivi selässä. En ole lukenut, en kirjoittanut, en tiskannut, en siivonnut, en pessyt pyykkiä, en edes tehnyt omalle räjähtäneelle ulkomuodolleni mitään - joko on liian lämmin kiskoa pipo päähän ulos mennessään? (Tarvitsen siis ohuemman pipon.) En pystyisi suoriutumaan velvollisuuksistani vaikka henkeni riippuisi siitä. Valot on päällä, mutta ketään ei ole kotona. Usein saan kiireestä energiaa, adrenaliinitasoni pomppivat jossain hypomanian tienoilla ja asioita vaan tapahtuu ja tapahtuu. Nyt, ei mitään. Joskus toivoisin, että osoisin tarvittaessa ajaa itseni maniaan, vain silloin saan askareistani kiinni. Vaikka lääkärit kuinka pelottelevat manialla, ottaisin sen paljon mielummin kuin nämä pitkät ja harmaat masennuskaudet.

Aloin tänään miettiä, miksi pidän tämän blogin täysin yksityisenä ja anonyyminä. Miksi en kertoisi läheisimmille ystävilleni tästä, heille jotka vakuuttavat haluavansa auttaa ja olla tukena? Vastaus on yksinkertainen: en halua heidän huolehtivan. En halua aiheuttaa toisille harmaita hiuksia enkä toisaalta olla taakka. Ystävieni kanssa pystyn edes joskus teeskentelemään, että olisin heidän kaltaisensa iloinen ja innostunut, terve. Itselläni on ollut useita ystäviä, jotka erityisesti teini-iässä kärsivät milloin minkäkinlaisita ongelmista. He vyöryttivät masennuksensa ja itsetuhoisuutensa ystäviensä ylle, pahimmillaan eivät puhuneet mistään muusta. Erittäin empatiakykyisenä kärsin suunnattomasti heidän pahoinvoinnistaan ja oman asiani tuntuivat toisarvoisilta. Ei sinulla ole oikeita ongelmia, jos et yritä tappaa itseäsi.
Oliko ihan välttämätöntä lukittautua koulun vessaan ja uhata itsemurhalla? Oliko pakko aina kadot akesken illanvieton, jotta toiset saivat huolestuneina etsiä sinua jostain pellolta? Oliko pakko tyhjentää se pilleripurkki sisuksiisi koulun rappusilla ja anella ambulanssia? Pitikö aina puhua vain ja ainoastaan siitä, kuinka sinuu´lla on niin helvetin vaikeaa, eikä kellään muulla? En pysty ymmärtämään huomionhakuisuutta osana masennusta. En ikinä haluaisi, että läheiseni menettäisivät yöunensa takaini. Siksi en puhu asioistani, en kerro syömishäiriöstäni, näyttelen terveempää kuin olen, hymyilen vaikka itkettäisi niin, että haluaisin repiä silmät päästäni. Itse kirjoitata blogia ihmisten luettavaksi sinä huomionhakuinen pönttö, siinäs hurkastelet.
Kirjoitan tätä kuitenkin ihmisille, jotka toivottavasti eivät huolestuisi, vaan ehkä jopa ymmärtäisivät. Poikkikseni möläytti tässä yksi päivä riidan lomassa, että on se nyt aika rankkaa, kun toisella on aina asiat huonosti. Hän yritti myöhemmin ottaa sanojaan takaisin, mutta tulihan se jo sieltä: taakka mikä taakka. Totuuden kai kuulee lasten, humalaisten ja vihaisten ihmisten suusta? Olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Pistäisi minut sitten jonnekinsairaalaan, ei tarvitsisi joka päivä katsella tällaista epätervettä rassukkaa, jotka itkee illat, nukkuu huonosti, eikä pysty edes ruokaa pitämään sisällään.