Hirveä kamala päivä. Olen paennut ahdistuksissani pahaa maailmaa peiton alle, mistä uskaltauduin pois vasta hetki sitten. Tämä on näitä päivä, jolloin kaikki tuntuu ylivoimaiselta - syöminen, pukeminen, hampaiden pesu... Velloin yön painajaisteni keskellä, joita kannan nyt mukanani loppupäivän.
Tällaisina hetkinä en todellakaan tunne olevani Vahva ja Itsenäinen Aikuinen, pikemminki säälittävä kakara.
Blogini on pitänyt hiljaiseloa jonkin aikaa ja olen siitä vilpittömästi pahoillani. Sairastin keuhkokuumeen mukavasti heti kesän alussa, enkä osannut lainkaan ennakoida, kuinka pahasti se uuvuttaisi minut. Vieläkin pelkkä korttelin ympäri käveleminen muistuttaa maratoonia, sillä ruumiini tuntuu lyijynraskaalta ja jokainen askel taistelulta. Olen kuitenkin todella onnellinen, ttä hitaasta päivitystahdista ja itsesäälissä kierimisestä huolimatta blogilleni on kertynyt jo kourallinen lukijoita! Iso kiitos teille, jotka jaksavat kiinnostua marinoistani, piristätte päivääni.♥
Aloitin päiväsairaalassa hiljattain. Pakko myöntää, että suhtaudun koko paikkaan vähintäänkin skeptisesti. Ideana siellä olisi tarjota tukea ryhmissä, yksilökeskusteluja on vain ehkä kerran viikossa. Valitettavasti olen kuitenkin saanut sellaisen kuvan, että lähes kaikilla muilla siellä on jonkin asteinen sosiaalisten tilanteiden pelko - koita sitten keskustella siinä! Ihmisten kanssa toimiminen ei ole minulekaan helppoa, mutta eri syistä. Ongelmani ei ole ihmisten pelko, paremminkin kyllästyminen kanssaeläjiin. Suurimpana osana päivistä en vain yksinkertaisesti jaksa muita, he turhauttavat ja ärsyttävät minua ja saatan räjähdellä ihan typeristä pikkuasioista. Jos tuolla päiväsairaalassa taas alkaa purkamaan tuntojaan, sieltä potkaistaan pois! Sinänsä ihan ymmärrettävää, koska monilla siellä on takana raskaita kokemuksia koulukiusaamisesta, mutta en sitten tiedä auttaako omaa paranemistani se, että tunnen itseni potentiaaliseksi kiusaajaksi näiden hiiri-ihmisten keskellä?
Ainoa ongelma ei ole se, ettei keskustelusta tule mitään (onneksi minulla ona ina kirja mukana), vaan se, että pelkään koko ajan muiden menevän rikki, aivan kuin olisivat lasia. Huoleni muista on valtava ja yliempaattinen persoonani tuntee todellista tuskaa katsoessaan muiden pahaa oloa. Haluaisin niin kovasti auttaa heitä, vakuuttaa että kyllä se siitä, mutta näin työnnän kaikki omat asiani syrjään.
Olen aina ollut parempi huolehtimaan muista kuin itsestäni. En ole ihan varma, onko ryhmämuotoinen avohoito se minun juttuni. Mielipiteitä? Kokemuksia? Tunnen itseni äärettömän turhautuneeksi, mikä yleensä tekee minusta hieman ilkeän. Olen ikäni elänyt todella vahvojen ihmisten ympäröimänä, joiden kanssa vittuilu on alituista, joten pudotus päiväsairaalan todellisuuteen on aikamoinen. Ehkä tästä olisi enemmän hyötyä, jos olisin oman tasoitseni ihmisten seurassa? Sellaisten, joille uskaltaa puhua ja jotka eivät herätä hoivaviettiäni.
Onko kukaan katsonut Dollhousea? Tunnen itseni aivan sellaiseksi nukeksi tuolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti