Jos voisin ottaa kissan, haluaisin ehdottomasti siamilaisen. Tiedän, ne ovat järjettömän kalliita, etenkin kun ottaa huomioon, että eläinsuojelulla on etenkin keväisin taakkanaan lukuisia kodittomia kissanpentuja, mutta silti. Siamilaiset ovat paitsi uskomattoman kauniita ja sulavalinjaisia, myös älykkäitä ja joskus pahaluonteisia - ansaitsisimme toisemme, voisimme kiukutella yhdessä. Oikeastaan kadehdin kissoja: syövät, nukkuvat, ovat vain. Joskus toivon, että olisin syntynyt kotikissaksi - oman pyllyn peseminen kielellä on pieni hinta siunatusta joutilaisuudesta.
Tapasin tänään psykologin ensimmäistä kertaa. Koko tilanne tuntui äärettömän absurdilta, kuin elokuvasta: minä istuin ja jutustelin niitä näitä ja hän istui ja nyökytteli. Tuoli oli kyllä mukava, täytyy myöntää, olisin voinut nukahtaa siihen. Todellisuudessa en kertonut mitään spontaanisti, olen käynyt noita tilannettani koskevia yksinpuheluita päässäni jo kuukausia. Koti on rikki, menneisyyden traumoja, aiempia masennusjaksoja, syyllisyyttä omasta olosta - kaikki kertomani oli harkittua ja moneen kertaan pureskeltua.
Ainoa asia, mitä en maininnut, oli syömiseni (tai sen puute). En aina muista syödä, ei tule nälkä. Monesti syöty ruoka aiheuttaa ällötystä ja oksennan. En kerro tästä, koska en halua parantua siitä. Minulla ja ruualla on hyvin henkilökohtainen viha-rakkaus -suhde, en tahdo ketään väliimme sekoittamaan pakkaamme. Rakastan ruokaa yli kaiken, voisin vain syödä, syödä ja syödä. Mutta inhoan sitä, mitä se tekee ruumiilleni, inhoan jokaista ylimääräistä senttiä lanteillani, inhoan sitä kun en mahdukaan enää kaupan pienimpään vaatteeseen, inhoan puristavia farkkujani... Inhoan myös liikuntaa, joten jos lipsahdan syömään jotain epäterveellistä (niin kuin käy aika usein), minun on deletoitava se ilman juoksemista, ilman hikoilua. Joten asiaa paremmin enää edes ajattelematta kumarrun pöntön ylle poistamaan himoitsemani ja vihaamani herkut itsekurittomasta elimistöstäni. Tunne on samalla huumaavan hyvä ja helpottava, ja samalla sanoinkuvaamattoman kauhea - on kuin oksentaisin palan itseäni viemärin syövereihin kerta toisensa jälkeen.
Tästä en kuitenkaan puhu, tämä on minun maailmani, enkä ole valmis vierailijoihin.
Psykologi lupasi varata minulle ajan psykiatrille, sillä lääkemääräni on niin vaikuttava, eikä psykologi ymmärrä niistä mitään - jouduin selittämään hänelle, mitä ne kaikki ovat. Eikä hänellä tietenkään ole reseptinmääräämisoikeuttakaan, ei hän ole oikea lääkäri. Anteeksi, mutta en luota psykologeihin tai psykologiaan. Olen lukenut siitä liikaa, joten tiedän sen olevan yleistystä, muotiteorioiden mukaan kulkevaa, huijausta. Kuka tahansa osaa istua tuolilla ja nyökytellä, enkä ole koskaan törmännyt psykologiin, jonka käytännön metodit olisivat maalaisjärkeää kummempaa. Miksi sitten käy siellä? On pakko, jos haluaa psykiatrille, joka on oikea lääkäri. Ehkä haluan oikeasti apua, ehkä olen utelias, ehkä kaikki on vain sairasta peliä.
Nyt toivottavasti saan raahattua itseni suihkuun. Kummallista, miten ennen nautinnollisesta rutiinista on tullut taakka, pakollinen suoritus, jota ei millään jaksaisi tehdä.
Hyvää yötä kaikille, jotka tänne eksyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti