The Cry You Know

Skins: Freddy ´&Effy


Katselin tässä Sinkkuelämää iltani piristykseksi - se, että olen nähnyt kaikki jaksot varmaan miljoona kertaa ei heikennä niiden viehätystä. Muistan vielä, kuinka teini-ikäisenä koetin mennä jonnekin talomme syrjäisimmistä televisioista olohuoneen sijaan katsomaan sarjaa, koska sen katsominen isäni nähden olisi ollut sen ikäiselle ylitsepääsemättömän noloa. Nykyään taas voimme nauraa hdessä härskeille vitseille - vasta jälkeenpäin tajuaa, kuinka hankalaksi itse teki teini-iän ja vielä ihan turhaan.

Mutta ei tarkoitukseni ollut kirjoittaa tänne murkkuikäisten punaisista poskista aina, kun jotain seksuaalisuuteen viittaavaa mainitaan. Tämän illan toisessa Sinkkuelämää-jaksossa Carrie kertoi Aidanille pettäneensä tätä Kihon kanssa. Kun Aidan halusi ottaa etäisyyttä Carrieen, tämä itki todella lohduttomalla tavalla, tavalla, jota ei yleensä muissa tilanteissa näe - Sarah Jessica Parker eläytyi suoritukseen upeasti. Ennen en olisi edes tunnistanut tuota itkua, mutta nyt se kylämäsi sydäntäni saaden minut ajattelemaan taannoisia tapahtumia omasta elämästäni. Kuinka Poikkikseni ei enää tiennyt, halusiko olla kanssani, vaikka sanoi rakastavansa. Kuinka hän ehkä halusikin lähteä, mennä pois, jättää minut yksin ja ilman häntä. Se itku, se paniikki kun tajuat, että saatat tällä sekunnilla menettää sen, mitä rakastat enemmän kuin itse elämää on kai jotain, minkä vain saman tuntenut tunnistaa. Kun sydämesi hakkaa niin että koko kroppaan sattuu jo pelkkä lyöntien voima. Kun jokainen hengitys tuntuu myrkkykaasulta keuhkoissa. Kun antaisit mitä tahansa, että voisit kuolla siihen paikkaan, ettei sinun tarvitsisi nähdä, mihin tämä kaikki johtaa. Se itku jatkui viikon, mikään ei vienyt sitä pois, minnekään ei voinut paeta. Kipu oli niin suurta, että se vei järjen, imi elämän pois ja korvasi sen pelolla ja yksinäisyydellä.

Se sattuu edelleen - se sattuu vielä pitkään. Joskus yön pimeimpinä tunteina se itku löytää minut ja pelko herää. Mutta siitä voi selvitä - me voimme selvitä. Me olemme edelleen me, vaikka kaikki jo luulivat toisin, myös minä. Me emme aio erota, me rakennamme tämän uudestaan, meistä tulee vahvempia yhdessä.

Mutta silti se itku ei ole kadonnut.