Tiedättekö sen tunteen, kun olisi hirveä hoppu, deadlinet painavat päälle ja kämppä on kuin vandaalijoukon jäljiltä - eli siis tekemistä olisi enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja? Ja sitten kaiken paineen alla: totaalinen lamaantuminen? Istun vain ja olen, tuijotan tietokoneen ruutua, surffaan netissä tekemättä mitään, kuuntelen musiikkia ilman ajatuksia, jaksan katsoa televisiosta korkeintaan puolen tunnin ohjelmia ja koiran ulkoiluttaminen tuntuu maratoonilta myllynkivi selässä. En ole lukenut, en kirjoittanut, en tiskannut, en siivonnut, en pessyt pyykkiä, en edes tehnyt omalle räjähtäneelle ulkomuodolleni mitään - joko on liian lämmin kiskoa pipo päähän ulos mennessään? (Tarvitsen siis ohuemman pipon.) En pystyisi suoriutumaan velvollisuuksistani vaikka henkeni riippuisi siitä. Valot on päällä, mutta ketään ei ole kotona. Usein saan kiireestä energiaa, adrenaliinitasoni pomppivat jossain hypomanian tienoilla ja asioita vaan tapahtuu ja tapahtuu. Nyt, ei mitään. Joskus toivoisin, että osoisin tarvittaessa ajaa itseni maniaan, vain silloin saan askareistani kiinni. Vaikka lääkärit kuinka pelottelevat manialla, ottaisin sen paljon mielummin kuin nämä pitkät ja harmaat masennuskaudet.
Aloin tänään miettiä, miksi pidän tämän blogin täysin yksityisenä ja anonyyminä. Miksi en kertoisi läheisimmille ystävilleni tästä, heille jotka vakuuttavat haluavansa auttaa ja olla tukena? Vastaus on yksinkertainen: en halua heidän huolehtivan. En halua aiheuttaa toisille harmaita hiuksia enkä toisaalta olla taakka. Ystävieni kanssa pystyn edes joskus teeskentelemään, että olisin heidän kaltaisensa iloinen ja innostunut, terve. Itselläni on ollut useita ystäviä, jotka erityisesti teini-iässä kärsivät milloin minkäkinlaisita ongelmista. He vyöryttivät masennuksensa ja itsetuhoisuutensa ystäviensä ylle, pahimmillaan eivät puhuneet mistään muusta. Erittäin empatiakykyisenä kärsin suunnattomasti heidän pahoinvoinnistaan ja oman asiani tuntuivat toisarvoisilta. Ei sinulla ole oikeita ongelmia, jos et yritä tappaa itseäsi.
Oliko ihan välttämätöntä lukittautua koulun vessaan ja uhata itsemurhalla? Oliko pakko aina kadot akesken illanvieton, jotta toiset saivat huolestuneina etsiä sinua jostain pellolta? Oliko pakko tyhjentää se pilleripurkki sisuksiisi koulun rappusilla ja anella ambulanssia? Pitikö aina puhua vain ja ainoastaan siitä, kuinka sinuu´lla on niin helvetin vaikeaa, eikä kellään muulla? En pysty ymmärtämään huomionhakuisuutta osana masennusta. En ikinä haluaisi, että läheiseni menettäisivät yöunensa takaini. Siksi en puhu asioistani, en kerro syömishäiriöstäni, näyttelen terveempää kuin olen, hymyilen vaikka itkettäisi niin, että haluaisin repiä silmät päästäni. Itse kirjoitata blogia ihmisten luettavaksi sinä huomionhakuinen pönttö, siinäs hurkastelet.
Kirjoitan tätä kuitenkin ihmisille, jotka toivottavasti eivät huolestuisi, vaan ehkä jopa ymmärtäisivät. Poikkikseni möläytti tässä yksi päivä riidan lomassa, että on se nyt aika rankkaa, kun toisella on aina asiat huonosti. Hän yritti myöhemmin ottaa sanojaan takaisin, mutta tulihan se jo sieltä: taakka mikä taakka. Totuuden kai kuulee lasten, humalaisten ja vihaisten ihmisten suusta? Olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Pistäisi minut sitten jonnekinsairaalaan, ei tarvitsisi joka päivä katsella tällaista epätervettä rassukkaa, jotka itkee illat, nukkuu huonosti, eikä pysty edes ruokaa pitämään sisällään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti