What goes around comes around

(Skinsin Effy aka Kaya Scodelario aka uusi lempinäyttelijäni ja maailman kaunein nainen.)
Olin jo kokonaan unohtanut, että minulla oli joskus blogi. Olen tosin unohtanut paljon asioita kuluneen vuoden aikana. Tänäänkin unohdin takuuvarmasti pääni kotiin, sillä mikroluokassa (muka)ahertaessani en pystynyt muodostamaan ainoatakaan järkevää ajatusta saati imemään itseeni hippustakaan tietoa. Olen myös unohtanut uskoa ihmisiin, itseni mukaanlukien. Olen unohtanut, miten tehdä pitkistä päivistä siedettäviä, miten hoitaa arkiset askareet, miten iloita pienistä tai suurista asioista. Niin ja unohdin ostaa kaupasta maitoa, vaikka juuri sitä menin hakemaan - sen sijaan kaapissani on nyt nuudeleita ja tuorejuustoa, hups.Mutta oikeastaan mulla menee ihan jees.
Havahduin tämän blogin olemassaolemiseen, kun sähköpostiini kolahti ilmoitus uudesta kommentista.

Ansku: Myöhäistä varmaan kirjoittaa mitään sinulle. Myöhäistä puhaltaa paperivenettä eteenpäin, kun järvi ei enää ole tyyni. Toivon sinun jaksavan ja toivon, että tämä kevät toisi sinulle jotain muuta, kuin harmaan taivaan ja hiirenkorvattomia puita.

Mitä muuta tähän voisi sanoa kuin kiitos? Kiitos siitä, että joku tuntematon tarjoaa muutaman lohduttavan sanan jopa silloin, kun omilta läheisiltä ne ovat loppuneet ajat sitten. Ehkä juuri siksi palasin tänne blogiini vinkumaan. Säälittävä huomionkipeä tekosyy olemassaololle.
Tällä hetkellä päiväni täyttyvät viimeisistä velvollisuuksista yliopistolle: luelueluekirjoitakirjoitaluelue LUEHERRANJUMALA. Olen kuitenkin todella ylpeä itsestäni, sillä tänä keväänä olen pystynyt säilyttämään jonkinmoisen kontrollin murenevasta mielestäni ja hoitamaan opiskelujani eteenpäin kunnialla. Saan jopa vallan nelosia! Huima parannus viime vuoden tuskalla kasaan kerättyyn 44 opintopisteeseen on, että nyt saatan saada niitä yli kuusikymmentä. Minä ihan vilpittömästi pidän opinnoistani ja haluaisin keskittyä niihin vieläkin enemmän, mutta aina tulee nitä päiviä, jolloin päässä pyörii ja mikään ei toimi. Pidä nyt vielä viikko itsesi kuosissa, romahdellaan sen jälkeen sitten kaikessa rauhassa. Mitä tässä nyt on vuoden sisällä sitten tapahtunut? Ehkä palaan siihen vielä myöhemmin, mutta tyhjentävänä listana tämä: muutin kerran, melkein erosin, kiinnostuin Aasiasta entistä enemmän, aloitin psykoterapian, en ole vieläkään saanut diagnoosia vaikka pääveikkaus atm on bipo, söin liikaa moskaa, matkustin vähän, pelkäsin paljon, ruokavammailin, ostin kirjoja joita en ole ehtinyt lukea, aloitin ja lopetin urheilun x 100, opettelin tiskaamaan useammin, viimeinenkin uskoni psykologiaan katosi, olin yksinäinen, halusin pois, rakastuin aurinkokuivattu tomaatti-tuorejuustoon ja halvan salmiakkiin, muutuin katkeraksi ämmäksi, kohtasin joitain pelkoja enkä silti päässyt yli niistä, kiinnostuin uudestaan opiskelusta, kirosin tutkimustraditiot, ostin uuden tietokoneen, palasin vuosien tauon jälkeen animen pariin, itkin loputtomia kyyneleitä, yritin liikaa ja luotin liian vähän. Ja vihaan lääkkeitäni ja äitiäni, mutta rakastan koiraani.
Palaillaan.